Tapaan tehdä asioita, joilla koen olevan merkitystä. En aina, mutta ainakin silloin kun pysähdyn harkitsemaan tekemisiäni.

Osalle asioista ei tietenkään löydy mitään sen kummempaa merkitystä kuin oma henkilökohtainen mielihyvä tai kiinnostus. Tämä tietenkin laajassa mielessä antaa merkityksen, koska sillä tavoin todennäköisesti lisään omaa hyvinvointiani tai viihtyvyyttäni. Jos moinen ei tapahdu muiden ihmisten hyvinvoinnin tai viihtyvyyden kustannuksella, kaikki on hyvin.

Mutta yleisesti ottaen kartan asioita, jotka eivät tunnu minusta millään tavoin merkityksellisiltä. Monet näistä asioista ovat tapoja ja perinteitä.

Kohteliaisuus, niin sanotut kauniit tavat ja erilaisten merkkipäivien muistamiset tuovat jostain syystä monille ihmisille hyvää mieltä. Niinpä minusta on yleensä ihan mukava sanoa kiitos ja päivää ja paljon onnea - aivan vilpittömästi, ilman ponnisteluja, koska hyvää mieltä on mukava jakaa. Mutta jos joku esimerkiksi unohtaa minun syntymäpäiväni, en voisi vähempää välittää - aika usein unohdan sen itsekin. Jos joku ei tervehdi kadulla tai sano kiitos antaessani hänelle jotain, en usko että se mitenkään erityisemmin minua rassaisi.

On kamalaa ajatella, minkälaisia johtopäätösten verkostoja ihmiset toisinaan liittävät siihen, että joku ei sanonut kiitos. Tai sanoi kiitos mutta ei hymyillyt. Hän ei pitänyt lahjastani. Hän ei pidä minusta. Hän inhoaa minua. Hän toivoo salaa kuolemaani. Hän vihaa koko kansaani / sukupuoltani / aatettani / uskontoani.

Ja tämä toinen vain saattoi olla ajatuksissaan.

En väitä, etteikö tätä sattuisi minullekin toisinaan. Olemme sosiaalisia eläimiä, olemme rakentuneet tietyllä tavalla. Ympäristö ja yhteiskunta muokkaavat meitä jatkuvasti, kertovat meille tuhansin tavoin, miten käyttäytyä normin mukaisesti. Mutta meillä on mahdollisuus kurkottaa normien ulkopuolelle.

Ongelmalliseksi asiat muuttuvat silloin, kun tapoja ja normeja aletaan vaatia. Ja syytä kysyttäessä vastataan vain: Niin kuuluu tehdä. Se on tapana. Se on perinne.

Jos kyseinen tapa tai perinne ei tuota kenellekään harmia tai mielipahaa, mikäpä siinä. Mutta sen erityinen vaatiminen on minusta jo vähintäänkin vaivaannuttavaa. Usein se on ärsyttävää ja jopa vastenmielistä.

Ja aika harva perinne itse asiassa on niin neutraali, etteikö sillä pitemmällä aikavälillä olisi seuraamuksia. Mitä lujemmin perinteisiin takerrutaan, sitä jäykemmäksi yhteiskunta muuttuu. Ja mitä jäykempiä olemme, sitä huonommin me pystymme reagoimaan alati muuttuvaan maailmaan. Tämä lienee kaikille selvää.

Silti iso osa ihmisistä antaa monille toimilleen ja vaatimuksilleen perusteluksi vain tämän: Se on perinne. Aina on tavattu näin tehdä. Ollaan täällä tykätty.

En ole ikinä esimerkiksi perustanut juhlapäivistä. En yleensä edes muista sellaisten olemassaoloa ennen kuin kaupan suljetun oven edessä. Lapsena toki odotti joulua - mutta liekö siihen enemmän ollut syynä lahjat kuin jokin joulun syvempi henki.

Ajatus siitä, että pitäisi tehdä jotain tiettyä kun on vappu tai juhannus tai joulu tai pääsiäinen, on minusta likipitäen absurdi. Minä syön niin sanottua jouluruokaa silloin kun mieli tekee - jos sitä sattuu olemaan saatavilla. Nykyään monia laatikoita löytyy einesosastolta ihan mukavasti sesonkiajan ulkopuolellakin. Jos niitä ei ole, en valita. Firmat valmistavat niitä tietenkin kysynnän mukaan.

Varsinkin vapun ja juhannuksen tapaiset valtakunnalliset ryyppäjäiset ovat minusta lähinnä inhottava muistutus jostakin alkukantaisesta laumahengestä, joka voisi pahimmassa tapauksessa johtaa tuhoisiin konflikteihin. Moni perustelee vapunaikaista puistossa värjöttelyä, valkkarin litkintää, roskaamista ja yleistä metelöintiä juuri sillä asialla jota itse pidän inhottavana: Totta kai juhlin juuri silloin kun muutkin juhlivat.

Ylipäätään tämä kaikkien yhtäaikainen juhliminen on minusta outoa. Juhliminen on kivaa silloin kun siihen on syytä. Eikä syyn tarvitse olla sen kummempi kuin että nyt vain tekee mieli vähän irrottautua. Mutta en kykene uskomaan, että kaikkien suomalaisten biorytmit vain sattuvat osumaan yksiin muutaman kerran vuodessa. Ei, vappuna ryypätään koska muutkin. Koska niin on tapana. Koska... Koska perinne. Vaikkei edes huvittaisi, niin lakki päähän ja puistoon räntäsateeseen. Ja ettei kuulisi oman sisäisen äänen ahdistunutta huokailua, niin töräytetään sitä pilliä vielä vähän ponnekkaammin.

Juhliminen - vaikka siinä ikäviä lieveilmiöitä onkin - on vielä varsin siedettävä perinnepakkokäyttäytymisen muoto. Absurdimmaksi asiat muuttuvat silloin, kun on selvästi kyse jostakin joka ei oikeastaan tee enää kehenkään juuri mitään vaikutusta.

Esimerkiksi lippu. Kuinka moni oikeasti kaipaa näkyä salossa liehuvasta lipusta? Onko se oikeasti sen vaivan arvoista? Pystytä salko, osta lippu, pidä huolta lipusta, hilaa se salkoon, hilaa se alas, taittele. Olen nähnyt lukemattomia kertoja talvipakkasessa tai vesisateessa kiroilevia talonmiehiä nyhräämässä sotkuun mennyttä lippunarua. Ärräpäät lentelevät, kun muuten mukavan vapaa-aamun pilaa viheliäinen pakkotoimenpide ja kohmettuneet sormet.

Nykyään liputuspäiviä on lisäksi valtava määrä. Suurin osa kansasta ei varmasti läheskään aina edes tiedä, miksi lippu on taas ylös kiskottu. Liputuspäivien vähäisyys ei henkilökohtaisesti minulle lisäisi niiden arvokkuutta, mutta määrä tapaa johtaa inflaatioon. Siinä vaiheessa, kun liputuspäiviä on enemmän kuin liputtomia päiviä, eikö ole niin että ne liputtomat päivät ovat merkittävämpiä?

Tapa-asioissa on paljon sellaista mikä ei haittaa minua. Minua ei haittaa, että linnanjuhlissa, hautajaisissa ja monissa muissa tilaisuuksissa asetetaan tietyt vaatimukset pukeutumiselle. Nuo vaatimukset ovat minusta turhia, mutta tilaisuuden järjestäjällä on tietysti oikeus sanella säännöt. Tilaisuuteen kutsutulla vain pitää olla oikeus jättää tulematta. 

Minua ei haittaa, että kirkot ja uskonnot sanelevat sääntöjä jäsenilleen. Jos kirkko ei jostain syystä miellytä, eroa! Miksi edes haluaisit kuulua johonkin sellaiseen jonka säännöistä et pidä? Toki sinulla saattaa olla jäsenenä oikeus yrittää muuttaa noita sääntöjä, paitsi jos yksi säännöistä on että sinulla ei ole oikeutta yrittää muuttaa niitä. Jos tuo oikeus on, taistele jos niin haluat. Mutta älä tee siitä mitään yleistä lainsäädännöllistä ongelmaa, koska se ei sitä ole. 

En voi päättää sitä, mihin synnyn. Näin ollen odotan, että yksikään valtio ei vaatisi minua noudattamaan lakeja joita se ei pysty perustelemaan. Valtio ja yhteiskunta eivät voi eivätkä saa sanella muita sääntöjä kuin sellaisia jotka auttavat pitämään yllä yleistä järjestystä ja hyvinvointia.

Ne todella pelottavat asiat, joita perinteiden varjolla meille syötetään, ovat jotain ihan muuta. Aina kun sanotaan "Näin on aina ollut", pitäisi hälytyskellojen soida. Vanhemmat päättävät kenen kanssa menet naimisiin, koska näin on aina ollut. Sotavoimat pitää olla, koska näin on aina ollut. Tämä hakemus toimitetaan kolmena kappaleena ja hyväksytetään tuolla ja näytetään täällä, koska näin on aina ollut. En tee mitään toisin kuin on aina ennenkin tehty, koska näin on aina ollut. En ajattele, koska näin on aina ollut.

Ihminen on kaiketi aika yksinkertainen otus, vaikka runoilijoiden armeijat kilvan keksivät uusia tapoja kuvailla monisyistä ja ihmeellistä olemustamme. Ihminen nyt vain tarvitsee tietyn turvallisuuden. Perinne, jonkin asian pysyminen samana, antaa tuon turvallisuudentunteen. Mitä tahansa tapahtuukin, tähän voin aina tarttua - se ei uppoa.

Mutta juuri sillä tavoinhan suuret valtakunnat tuhoutuvat: ei osata päästää irti.

Voi olla että liian nopeakin kehitys on mahdollista, mutta kehitys on äärimmäisen harvoin niin nopeaa. Useimmiten kyse on vain siitä, että liian moni vastustaa aivan järkevää ja tarpeellista muutosta.

Ei Hiroshiman tuhoutumisen syynä ollut liian nopea tekninen kehitys, vaan se että ihmiset pitivät kynsin hampain kiinni jostain sellaisesta mistä olisi pitänyt päästää irti jo vuosisatoja sitten. Kansakunta, rotu, ylpeys, omaisuus, maa-alueet, ahneus, ennakkoluulot. Perinteet.

Kirjoitin jo yhden, melko yleisen jupinan melusta ja ihmisten tarpeesta tuottaa sitä. Mutta on yksi meluamisen alalaji, joka aivan erityisessä määrin raottaa sanaisen arkkuni kantta: teatterissa meluaminen.

En ole ikinä voinut ymmärtää sitä, miten valtava tarve ihmisillä on pitää ääntä. Jatkuvasti. Onko kyse siitä, että pelkää jotenkin katoavansa, menettävänsä muiden huomion? Sanotaan, että suomalaiset on kansa joka vaikenee kahdella kielellä. Ei ole.

Käyn paljon teatterissa. Jyvässeudun valtavasta näytelmätarjonnasta pyrin katsomaan kaiken mitä vain ehdin. Ja voisin nyt sanoa, että viimeksi kuluneen vuoden aikana näkemistäni noin 30 esityksestä yhdessäkään ei ole ollut täysin hiljaista yleisöä.

Enkä nyt todellakaan puhu nauramisesta, nyyhkimisestä tai väliaplodeista. Ne kuuluvat - ainakin minun mielestäni - teatteritapahtuman perusvuorovaikutukseen. Me olemme osa yhteistä mieltä, yhteistä tajuntaa joka elää ja hengittää esityksen myötä. Yleensä, kun esitys naurattaa, esittäjät ovat tietoisesti pyrkineet tähän ja saattavat kaivatakin sitä. He ovat jopa ennakoineet naurun ja osaavat odottaa pienen hetken ennen kuin jatkavat replikointia. Näin varsinkin jos on kyse komediasta tai farssista. Kyse on yhteisestä leikistä - näytelmän maailman, tunnelman ja tunteiden vietäväksi antautumisesta.

Kunpa olisikin niin, että nauru tai väliaplodit olisivat ainoat äänet mitä yleisöstä nousisi. 

Vaan yhä edelleen, vaikka kuinka asiasta muistutettaisiin, lähes joka kerta jonkun puhelin pärähtää soimaan jossain vaiheessa esitystä. Yhä edelleen ihmiset repivät auki makeispusseja ja nenäliinapaketteja. Yhä edelleen ihmiset hypistelevät käsiohjelmaa kuin tuskastuneena ettei siitä lähde sen enempää ääntä. Yhä edelleen he vaihtavat asentoa vähän väliä yhtään piittaamatta siitä kuinka äänekkäästi se tapahtuu, naputtelevat sormilla käsinojaa tai jalkaterällä lattiaa. Yhä edelleen he tulevat valtavassa yskässä katsomaan. Ja ennen kaikkea - yhä edelleen he puhuvat.

Voisiko joku auttaa minua ymmärtämään tätä? Miksi, miksi siellä pitää puhua? Täysin riippumatta siitä, mitä lavalla tapahtuu - kesken puheen, laulun, tanssin, kesken suuren hälyn tai hiljaisimman ja herkimmän kohtauksen, kesken lemmenpuheiden tai kuolinmonologin - katsojien vain jostain syystä täytyy puhua. Ei vain kerta kaikkiaan voi jättää sanomatta. Ei vain kerta kaikkiaan voi odottaa väliaikaa tai esityksen päättymistä, sitä (muutamaa) kymmentä minuuttia. Ei. Minun täytyy sanoa se juuri nyt.

Olen ollut kerran esityksessä, jossa viimeisen - aivan selvästi viimeisen - repliikin aikana käynnistyi jokin täysin asiaan liittymätön kommentointi joka jatkui loppurepliikkiä seuraavan hiljaisuuden ja sitä seuraavan puolen minuutin musiikkipätkän läpi vihoviimeiseen hiljaisuuteen ja pimeyteen. Se ei katkennut edes aplodien alkaessa. En kuullut aivan tarkasti, mistä oli kyse, koska kommentti annettiin aivan katsomon toiselta laidalta, mutta kaipa sen täytyi olla jotain aivan erityisen tärkeää. Se vain totaalisesti pilasi koko näytelmän herkän ja kauniin lopetuksen.

Kyse ei ole pelkästään hieman juopuneista tai hieman seniileistä katsojista. Kyse on aivan tavallisista, tervejärkisistä ihmisistä. Niistä, jotka aivan varmasti ymmärtävät, että heidän vaimeinkin kuiskaus kuuluu monta metriä joka suuntaan - ja jotka siitä huolimatta saattavat kuiskaamisen sijaan jopa puhua aivan ääneen.

On itse asiassa olemassa eräs ihmistyyppi - tai kenties se lähentelee jo omaa lajia: Sellainen, joka ei osaa kuiskata. Sellainen, joka ei kykene tuottamaan soinnitonta puhetta. He saattavat silloin tällöin ymmärtää, että nyt pitää puhua hiljaa ettei häiritse muita, mutta heidän on pakko puhua soinnin kanssa. Jolloin heidän äänensä kantaa aina vähintään kaksi kertaa kauemmas kuin vastaava soinniton puhe. Ehkä kuiskaus tosiaan on heille mahdottomuus, ehkä heidän ääntöelimensä ovat rakenteellisesti toisenlaiset. Mene tiedä. Jokuhan voisi asiaa vaikka ihan tutkiakin.

Mutta kun teatterin katsomossa ei ole tarpeen edes kuiskata. Ei ole tarvetta puhua. Ollenkaan.

Joka ainoassa noista mainituista 30 esityksestä kuulin jossain vaiheessa jonkun aivan lähelläni puhuvan. Joko olen maailman huono-onnisin ihminen mitä tulee istumapaikkoihini tai sitten joka ainoassa esityksessä puhutaan tasaisesti ympäri katsomoa.

Ja mistä siellä sitten puhutaan? Kaupunginteatterissa yksi tavallisimpia aiheita: Missä minä olen nähnyt tuon näyttelijän aiemmin. Se oli siinä farssissa viime syksynä. Ai että kun se oli hauska. Se on aina yhtä hyvä tuo. Mikä sen nimi nyt oli. Näytä sitä käsiohjelmaa. Eihän täällä näe lukea. Mitä tuossa lukee. Eikö täällä katsomossa voisi olla vähän enemmän valoa, kun ei näe edes käsiohjelmaa lukea. Sano nyt mikä tuon näyttelijän nimi on.

Ei voi odottaa väliaikaa. Tämä erittäin oleellinen tieto on selvitettävä nyt, tai en kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään tätä tarinaa. Eiväthän nuo lavalla olevat ihmiset edes ole mitään hahmoja missään tarinassa. Näyttelijöitä ovat, eivät hahmoja. Ja tämä on teatteri. Minä katson nyt näytelmää, en missään tapauksessa ole sukeltamassa rampin yli maailmaan, jossa saisin seuraavat kaksi tuntia elää. Nuo tuolla eivät ole ihmisiä, joiden kanssa voisin muutaman lyhyen hetken elää jotakin toista elämää, katsoa asioita täysin erilaisesta näkökulmasta. Ne ovat näyttelijöitä, ja tämä on teatteri. Tai oikeastaan tämä on sirkus. Nuo tuolla tekevät temppuja. Ne viihdyttävät minua. Ja minä viihdyn paremmin, kun tiedän mikä tuon näyttelijän nimi on.

Toinen erittäin suosittu aihe: Juuri tapahtuneen asian kertominen uudestaan - epäilemättä lähinnä siitä syystä, että kukaan muu ei mitenkään voinut huomata tätä tapahtunutta asiaa, vaikka kaikilla on aivan yhtä lailla esteetön näkyvyys näyttämölle. No nyt se astui siihen. No nyt se ei sitten lähtenytkään. Tuo on se joka kävi sen pastorin luona aiemmin. On vain vaihtanut takkia. Kohta se varmaan lähtee ja - hei, nyt en kuullut mitä se sanoi. Mitä se sanoi? En kuullut, kun se puhui niin hiljaa. Hei minähän tiedän tämän jutun. Olen nähnyt tämän televisiossa. Tämä on lempijuttujani. Kohta se sanoo tosi hauskasti. Odotas, ihan kohta se sanoo. Noin. Kuulitko. Se sanoi että ei tartte tulla takasin. Eikö ollutkin hauska juttu? Minä nauroin sille viimeksikin.

Mistä muusta siellä puhutaan: Ai että miten nätti mekko. Minulla on melkein samanlainen mekko, mutta siihen tuli männä suvena tahra. Kyllä on taas kovalla tämä musiikki. Olen aivan varma, että jos sanon sen ääneen juuri nyt, niin musiikki varmasti vaimenee. Kauheaa miten pimeää. Eihän tuon yhden naamasta näy kuin puolet. Onneksi näyttämölle varmasti tulee lisää valoa, kun mainitsen siitäkin ääneen.

Ja voi kauheata, miten se puhuu tuolla lailla. Miksi pitää tuolla lailla kiroilla koko ajan. Kiroileminen on rumaa, ja minä katson nyt viihdettä, ja minä en viihdy jos kiroillaan koska se on minusta inhottavaa. En suostu ajattelemaan, että tuo tuolla lavalla on joku hahmo jossain toisessa tarinassa, ajassa ja paikassa - ei, se on näyttelijä joka viihdyttää minua. Ja minulla on oikeus sanoa, että kauheaa kun pitää tuolla lailla kiroilla. Tai kauheaa kun se huutaa. Tai juo viinaa. Tai vilauttaa tissiä. Kyllä on kauheaa. Minä tulin tänne. Minä. Heidän kuuluisi olla iloisia, että minä tulin. Minä maksoin tästä. Minä.

Onko vielä muita aiheita, mistä katsomossa puhutaan? Toki. Mikä ehkä huikeinta, niiden ei tarvitse liittyä itse näytelmään millään tavalla. Se on se minun mieheni serkku tulossa vaimoineen ensi viikonloppuna. Ai jaa? Juu, ei ole käynyt puoleen vuoteen, mutta nyt tulevat koko porukalla. Tiedän, että tässä nyt ollaan katsomassa jotain näytelmää, mutta en voinut olla sanomatta tätä nyt kun se tuli mieleeni.

Mistä tämä egoistinen käytös kumpuaa? Olemmeko me tottuneet siihen, että kotisohvalla saa kommentoida television sketsishow'ta niin paljon kuin ehtii eikä kukaan häiriinny? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että on juuri maksanut X euroa nähdäkseen näytelmän, ja sitten on ihan sama miten sen kuulee, näkee ja kokee - vai kokeeko ollenkaan?

Ja vielä vähemmän on väliä muilla. Totta kai he maksoivat X euroa kuullakseen minun puhuvan, ei noiden lavalla olevien temppuilijoiden. 

Eikä minun ääneni voi takuulla häiritä ketään. Kuka sen muka kuulee? Minähän puhun niin hiljaa. Minähän kuiskaan. No, kuiskauksessani saattaa olla sointi, mutta ei se silti voi häiritä.

En ole erityisen varakas. Kymppi tai kolmekymppiä on iso raha. Maksan sen koska pidän teatterista, haluan elää niissä maailmoissa mitä esiintyjät lavalla synnyttävät.

Näytelmä on iso työ. Puolen vuoden, vuoden, jopa useamman vuoden projekti: joku kirjoittaa, joku ohjaa, joku suunnittelee lavastuksen, puvustuksen, valot, äänet - joku toteuttaa ne. Näyttelijät harjoittelevat kohtaukset. Valtava työ, jotta saadaan luotua tietty vaikutelma, tietty tunnelma, tietty maailma. 

Miksi et halua ottaa sitä vastaan kokonaan - tai antaa sitä minulle kokonaan, häiriöittä?

Miksi tulit, jos et halua?