Laitoin juuri kaksi isoa, matalaa lautasta likoamaan päällekkäin. Ensin yksi lautanen tiskialtaan pohjalle, hanasta tilkka vettä, sitten toinen lautanen päälle ja vähän lisää vettä. 

Vaikka toisenkinlaista tietoa olen lukenut, niin olen käytännön elämässä kokenut hyväksi ihan hetken verran liottaa astioihin jämähtäneitä ruoanjäänteitä, ennen kuin ne laittaa tiskikoneeseen.

Hetkeä myöhemmin tajusin että kuulen ääntä. Outoa valittavaa ääntä jonka nuotti laskee koko ajan, ikään kuin joku jossain seinän takana päästäisi hitaasti ilmaa ulos ilmapallosta. 

Ihmettelin hetken, mistä ääni tulee. Kumarruin, kääntelin päätä. Tajusin että vinkuna tulee juuri päällekkäin laittamistani lautasista.

Vinkuna jatkui alun toista minuuttia. Maailmassa ei tuon minuutin ajan ollut mitään muuta, seisoin vain siinä ja kuuntelin kun ääni pikkuhiljaa hiipui kuulumattomiin. 

Minä en osaisi tarkkaan selittää miten tuo ääni syntyi. Jonkinlainen ilmatasku? Juuri sopivasti painetta, että ilma puski ulos jostain raosta? Jos yrittäisin saada äänen aikaan uudestaan, en luultavasti onnistuisi. On liikaa tekijöitä ja muuttujia, ja sattuma on monessa mukana.

Me emme tiedä kaikkea. Ja kukaan ei tiedä kaikkea sitä mitä me kaikki yhdessä tiedämme.

Joskus hyvinkin pienen asian hoitamiseen tarvitaan valtava määrä tietoa. Mahdollisuuksia astua harhaan on paljon. Siksi kannattaa tehdä asioita yhdessä, kuunnella muita. Yritän omassa elämässäni ja töissäni jatkuvasti sisäistää tätä seikkaa, joten tiedän että se on vaikeaa. Kadehdin niitä, joilta yhteistyö sujuu luonnostaan. Itse pidän yleensä jääräpäisesti kiinni omasta ajatuksestani, kunnes joku päivänselvästi osoittaa että hänellä on toimivampi ajatus.

Nyt kun olen työntänyt nimeni ja naamani politiikan maailmaan, tajuan yhdessä tekemisen merkityksen entistäkin selkeämmin. Pienenkin kunnan asioiden hoitaminen on valtava urakka, saati sitten Jyväskylän kokoisen kaupungin. Kukaan ei pysty perehtymään kaikkeen. 

Me kaikki olemme osia lukuisissa erilaisissa kokonaisuuksissa, parisuhteista ja perheistä yrityksiin, organisaatioihin, laitoksiin... aina kuntaan ja valtioon saakka. Meillä on niissä paikkamme sen mukaan mitä olemme luvanneet, mihin olemme sitoutuneet, mitä osaamme, mitä haluamme oppia, mihin olemme valmiita.

Usein varmasti tuntuu siltä, että olemme lautasia pinoissa. Meille on jätetty ehkä tilkka vettä ja vähän ilmaa. Joskus paine on musertaa meidät. On pakko sanoa jotain — jopa huutaa. Joskus, joillekuille, se on yksi pitkä valittava huuto joka lopulta häipyy kuulumattomiin.

Niitä kokonaisuuksia, joissa emme ole, on usein helppo kritisoida. "Miksi tämä ei toimi näin?" "Miksi he eivät tee tällä lailla?" "Kaikkien pitäisi tehdä näin!" "Minä tietäisin tasan mitä tehdä!"

Meillä kaikilla on pinomme. Me tiedämme mitä ympäristön paine on. Me tiedämme, että kaikki ei ole kiinni vain siitä, mitä yksi ihminen tekee — kaikki liittyy kaikkeen.

Ja ennen kuin kritisoimme, olisi hyvä perehtyä. Ja perehtyä huolella. Luultavasti sitten jo ymmärtäisikin, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia.

Olen laajasti ottaen sitä mieltä, että asioiden hoitamiseen tarvittaisiin holistista otetta ja näkemystä — laaja-alaista perehtymistä, kokonaiskuvan mielessä pitämistä, kaiken yhteyden ymmärtämistä.

Mutta heti kun sukeltaa sisään yhteenkin osakokonaisuuteen, tajuaa että ettei tiedä sen ongelmista mitään.
Eikä kellään ole mahdollisuutta tietää kaikkea kaikesta.

Politiikka nähdään usein vallanhaluisten ihmisten taisteluna siitä kuka saa äänensä kuuluviin, kuka pääsee pinon päällimmäiseksi. Ja varmasti järjestelmässä on paljon sellaista, mikä kuluttaa matkan varrella kirkassilmäisintä ja optimistisintakin idealistia. 

Ulkopuolelta on helppo sanoa, että tuo kuuntelee vain noita ja tuo tekee näin koska siitä on etua hänelle ja tuo varmaan ottaa lahjuksia vastaan ja tuo ja tuo ja tuo ja tuo... Epäilemättä ihmiset eivät aina toimi oikein, mutta me emme koskaan pääse tästä ongelmasta eroon ellemme ensin yritä ymmärtää sitä. Ellemme ensin mene sinne sisään, tutustu, perehdy, kuuntele ja opi.

Politiikan kuuluisi olla keskustelua. Asioiden hoitamista yhdessä. Kaikkien kuuntelemista ja päätösten tekemistä parhaimman tiedon valossa.

Valitettavan helppoa on pelotella ja hämätä — ottaa yksi pieni tilastotieto ja yleistää se ja käyttää sitä hyväkseen. Se tepsii niihin, jotka eivät ehdi tai jaksa perehtyä asiaan itse, ja jotka kuulevat juuri sen johtopäätöksen jonka haluavatkin kuulla.

Tämä kaikki ryöpsähti mieleeni siitä, kun laitoin kaksi lautasta päällekkäin, kuulin ja jäin kuuntelemaan.

Nyt tiskikone jo hurisee hyväntuulisesti. Lähes täydellinen järjestelmä toimii harmoniassa, irrottaa kaikkea vanhaa ja kiinni jämähtänyttä. Astiat ovat kohta puhtaita. Kun nyt saisin vielä tuon pöydänkin puhtaaksi.
​
Tämä kaikki lähti yhdestä äänestä. Mikä vaikutus voi olla yhdellä äänellä.

Miten joku voi kieltää evoluution olemassaolon?

Miten ihminen voi kävellä tässä maailmassa silmät niin kiinni ettei näe kaikkein selvimpiä, kiistattomasti oikeaksi osoitettuja faktoja?

Säännöllisesti tulee vastaan juttuja kreationisteista, nuori- ja jopa litteämaalaisista ja monista muista kuriositeettiryhmistä — ja vaikka ne jakautuivatkin akselille täysin naurettavasta jopa jollain pienellä todennäköisyydellä oikeassa oleviin, on nimenomaan evoluution kieltäminen outoa. Se kun näyttäytyy meille joka puolella, lukemattomin eri tavoin.

Tiedän, että en voi absoluuttisella varmuudella sanoa mitään suunnilleen mistään. Absoluuttinen varmuus vallitsee vain joidenkin logiikan peruslausekkeiden suhteen, ja kaikki muu voi olla unta tai harhaa. Siksipä moisen miettiminen tuntuu minusta ajanhukalta — jos olen ihmisparisto Matrixin voimaverkossa tai aivot vadissa, en voi ikinä saada siitä täyttä varmuutta. Miksi siis miettisin sitä?

Lähden siitä, että aistit kertovat aivoilleni kutakuinkin millainen todellisuus on. Jos todellisuus on oikeasti jotain muuta, se ei ole sitä kuitenkaan minulle — kokevana entiteettinä. Kun keskustelen muiden ihmisten kanssa, he kaikki puhuvat ja käyttäytyvät ikään kuin kokisivat todellisuuden osapuilleen samalla tavoin kuin minä.

Tiedän, että aistit voivat pettää meitä ja että aisteja voi pettää. Tiedän, että kieli on kommunikointivälineenä rajallinen. Ja nämä on otettava toki huomioon. Mutta kun tämän pitää mielessä, kun on valmis sopivassa määrin kyseenalaistamaan ja epäilemään, maailmaa voi mielestäni tarkastella suht turvallisin mielin. En usko että se tarjoaa mitään totaalisia yllätyksiä. En usko että kaikki on huomenna selittämättömästi lilanväristä tai painovoima puolet entisestä. Ei kai sekään olisi mahdotonta, mutta se vain olisi uskomattoman epätodennäköistä eikä siis sen takia huoleni väärtti. Väitän myös, että useimmat ovat asiasta samaa mieltä joko tietoisesti tai tiedostamattomasti.

(Eri mieltä olevien saattaa olla turha jatkaa lukemista. Enkä tarkoita tätä blogia vaan lukemista ylipäätään.)

Kun Darwin muinoin esitti ajatuksen, että kaikki ihmiset — ja ylipäätään kaikki eliöt — polveutuvat aiemmista eliölajeista, se oli monessa mielessä uutta ja mullistavaa. Se soti vastaan lähes kaikkea sitä mitä ihmisille oli lapsena opetettu ja minkälaiseen todellisuuteen he olivat kasvaneet. Darwinilla oli lajiutumisesta hyvin vahvoja todisteita, mutta kun nuo todisteet olivat lähinnä outoja lintuja maapallon toisella puolella, ne oli helppo sivuuttaa.

Darwinin lajiteorian hyväksyminen otti aikansa. Sitä oli erittäin vaikea havainnoida käytännön elämässä — uuden lajin syntymistä ei päässyt kovin usein todistamaan. Kun kirkkokin vielä pelotteli kansaa helvetin tulella, ymmärrän hyvin että kansan oli helpompi mennä Darwinin pilkkaajien puolelle. Sitä paitsi ajatus, että esi-isä olisi jonkinlainen karvainen puissakiipeilijä, ei ollut omiaan nostamaan luomakunnan kruunun itsetuntoa.

Mutta miten ihmeessä he saattoivat kieltää evoluution, sen että kaikki muuttuu, muuntuu ja kehittyy? Miten yhä edelleen joku voi kieltää evoluution?

Nykyään jopa lajiutumisesta, Darwinin teorian mullistavammasta osuudesta, on niin vakuuttavat todisteet että luulisi ainoastaan kaikkein sekopäisimpien ihmisten epäilevän esi-isiemme karvaisuutta ja niiden esi-isien eväkkyyttä — silti kreationismin suosio on monessa maassa vahvassa kasvussa. Fine. Whatever. Mutta evoluutio!

Evoluution periaate on yksinkertaisista yksinkertaisin: jokin yksilö pärjää ja jatkaa sukuaan, jokin yksilö ei. Ympäristö antaa aina ja kaikkialla puitteet sille, minkälaiset yksilöt pärjäävät. Toisin sanoen jokin yksilö sopii aina ympäristöönsä muita paremmin, ja sillä on suuremmat mahdollisuudet selvitä.

Me kaikki olemme erilaisia. Identtiset kaksosetkin ovat erilaisia tuhansilla tavoilla jo syntyessään. Mikään yksilö, kukaan meistä, ei ole tasa-arvoisessa asemassa. Joku on aina hieman nopeampi, joku vahvempi, joku miellyttävämmän näköinen tai hajuinen, joku älykkäämpi tai neuvokkaampi. Joku voi olla selvästi tyhmempi tai kömpelömpi, mutta selvästi muita innokkaampi jatkamaan sukuaan.

Solujen jakautumisessa säännöllisesti tapahtuvat pienet virhekopioitumiset saavat aikaan eroja, ympäristö on jopa kahdelle vierekkäin pesässä tutisevalle linnunpoikaselle erilainen. Epäreilua tai ei, näin asia on. Meistä kaikista kasvaa erilaisia. Ja toiset pärjäävät toisia paremmin.

Sattumalla on tietysti osuutensa. Joskus heikompi selviää tuurilla. Mutta maailman kaikissa triljoonissa soluissa joka hetki tapahtuvat triljoonat muutokset ovat kenttä jossa pätevät kuitenkin todennäköisyyksien lait. Vaikkei missään tapauksessa aina, niin useimmiten vahvempi, nopeampi, älykkäämpi tai kauniimpi pärjää.

Joskus auttaa isommat evät tai siivet, joskus nimenomaan pienemmät. Joskus häntä on hyvä, joskus se on lähinnä tiellä. Joskus oudoista oudoin mutaatiokin, esimerkiksi yksinkertaisimman näköelimen esiaste, on joko hyödyksi tai ei millään tavalla haitaksikaan. Jonain päivänä silmä on vakio-ominaisuus ja sokeana syntyvät heikommassa asemassa. Kenties jonain päivänä jokin alati muuttuvan ympäristömme ilmiö tekee näkökyvyttömistä evoluution suosikkeja.

Miten voi olla ihmisiä, jotka eivät näe näin itsestään selvää asiaa? Niin kauan kuin olemme valinneet vahvimmat varsat seuraaviksi siitosoreiksi ja osan maukkaimmista siemenistä seuraavan viljasadon lähtökohdaksi, me olemme ymmärtäneet evoluutiota intuitiivisesti. Miten joku voi väittää että mikään maailmassa ei muutu?

Evoluution kieltäjiä lienee kahdenlaisia: niitä jotka eivät ymmärrä mistä siinä on kyse ja niitä jotka kieltävät sen koska pelkäävät uskonnollisen yhteisönsä tai muun vastaavan tahon reaktiota.

Kummassakin tapauksessa auttaisi tieto. Ei se tieto mitä koulussa tungetaan ulkoa opeteltavassa muodossa päähämme vaan se mikä sinne tarttuisi jos koulu saisi meidät aidosti kiinnostumaan, pohtimaan, epäilemään ja kyseenalaistamaan.

Maailmassa on varmasti vaikeitakin asioita. Evoluution periaate ei ole yksi niistä.

Sain juuri lukea kolmen eri lehden kommentit Kanavateatteriin ohjaamastani Kivenpyörittäjän kylästä. Kaikki kolme mainitsivat erittäin monisanaisesti sen, että esityksessä kiroillaan. Kaksi tuomitsi, yksi suhtautui neutraalimmin, mutta ilman parin kappaleen analysointia ei kiroilusta yli päästy.

Luultavasti dramatisointini sanoista noin prosentti tai alle on jonkin sortin kirosanoja. Jospa arvioissa olisikin analysoitu samalla hartaudella ja samassa suhteessa myös kaikkia näytelmän temaattisia aspekteja!

Olisi ollut mahtavaa lukea Keskisuomalaisesta kolmen sivun mittaista artikkelia Kivenpyörittäjästä — missä olimme kriitikon mielestä tavoittaneet Turusen alkuperäisteoksen teemat, missä emme. Missä olimme oivallisesti tai vähemmän oivallisesti poikenneet kirjasta. Miten eri hahmot ilmensivät eri teemoja, miten esityksen sanoma vaikutti. Miten näyttelijät onnistuivat tehtävissään?

Mutta ei. Joitakin teemoja mainittiin, mutta miten olimme niiden käsittelyssä onnistuneet — aika lailla raapaisuksi jäi tämä analyysi.

Mutta se kiroilu! Ai että sitä kiroilua! Kylläpä kiroiltiin! Korvat menivät lukkoon jo kolmen kirosanan jälkeen, ja sittenkin mokomat jatkoivat sitä kiroilua! Ja ohjaaja oikein erikseen puolusteli sitä käsiohjelmassa!

Ei muuten puolustellut. Ja jos suoraan sanotaan, en missään vaiheessa harjoituskautta edes juuri noteerannut kirosanoja. Ilmeisesti kuvittelin tyhmyyksissäni, että ne kuuluvat näytelmän henkilöiden normaaliin puhetapaan, ja minä tässä vain yritän yhdessä työryhmän kanssa tuoda Turusen herkullisia, rikkaita henkilöhahmoja eloon.

Edellinen blogimerkintäni, tämän sisarmerkintä, käsitteli kiroilua yleensä. Tässä pohdiskelen kiroilua näyttämöllä, elokuvassa ja kirjallisessa taiteessa, sekä sitä miten yleinen mielipide ja julkinen sana kiroilun kokevat.

Kaikki eivät kiroilusta pidä. Se heille suotakoon. Jos esityksessä kiroillaan, on ihan ok että se arviossa mainitaan. Ihmiset voivat halutessaan jättää esityksen katsomatta. Samoinhan katsotaan hyväksi kertoa, mikäli näytelmässä tai elokuvassa on paljasta pintaa tai väkivaltaa.

Väkivallasta ei näissä kolmessa lukemassani arviossa valtavasti puhuttu. Lähes maininnan tasolla meni: ryypätään ja riehutaan. Henkisestä väkivallasta ei puhuttu kuin siinä yhteydessä että hahmot solvaavat toisiaan mitä iljettävimmillä tavoilla. Esimerkiksi Jaanan ahdistavaa asemaa Oinosten perheessä ei katsottu tarpeelliseksi mainita. Saati paria ihmisoikeusrikosta.

Mutta se kiroilu. Voi että kun siinä kiroiltiin!

Kirja, näytelmä tai elokuva on tarina. Tarina kertoo useimmiten ihmisistä, lähes poikkeuksetta se kuvaa suoraan tai allegorisesti jotain todellisuudestamme. Teos voi tehdä sen analyyttisesti, kiihkottomasti, paatoksella, romantisoiden, korostaen hyviä tai huonoja asioita... Kirjaimellisesti loputtomin eri tavoin.

Heikki Turusen kirjat kertovat tästä maailmasta, usein oikeasti eläneistä ihmisistä, oikeasti olemassa olevissa paikoissa. Turunen ymmärtääkseni tuntee monia henkilöhahmojensa esikuvista. Tietysti nimiä ja muita yksityiskohtia on muutettu, mutta monet tarinoista ovat olleet niin lähellä todellisuutta että niitä ei ole voitu esittää teattereissa lähellä todellisia tapahtumapaikkoja ennen kuin vasta hyvin pitkän ajan jälkeen. Mikäli olen oikein käsittänyt, vasta tiettyjen ihmisten edesmentyä.

Turunen kirjoittaa sitä mitä kuulee, näkee ja kokee. Teksti on mutkatonta mutta käsinkosketeltavan realistista ja vahvaa. Juuri siksi Kivenpyörittäjän kylä, Simpauttaja ja monet muut Turusen kirjat ovat saavuttaneet suurta suosiota. Ne puhuttelevat, ne osuvat.

Kirjailija tekee jokaisen kirjan, luvun, kappaleen, lauseen ja sanan kohdalla valintoja. Kaikki on jossain määrin hänen vallassaan. Mutta aiemmin tehdyt valinnat rajoittavat aina seuraavia. Henkilöiden on käyttäydyttävä jonkin tietyn logiikan mukaan, muuten kirjasta todennäköisesti tulee kaoottinen ja epäuskottava. Myös hahmojen oma ja keskinäinen kielenkäyttö määräytyvät näiden lainalaisuuksien mukaan.

Turunen on valinnut naturalismin, hän kirjoittaa niin kuin on kuullut, hän kirjoittaa niin kuin uskoisi henkilöiden puhuvan. Ja ihmiset nyt vain puhuvat sillä tavoin.

Kun luen Seitsemää veljestä, pidän kyllä kielestä. Se on raskasta mutta ei vaivalloista, se on paksua mutta silti notkeaa. Se ei silti kuulosta sellaiselta miten arvelen kansan tuohon aikaan puhuneen. Ennemminkin sävy on monissa kohdissa eeppisen runollinen. Veljekset ovat lukemattomuudestaan ja sivistymättömyydestään huolimatta verrattomia sanankäyttäjiä ja filosofeja. He tietävät kaikkien sanojen kaikki synonyymit ja käyttävät niitä taiten — he jopa keksivät uusia ilmauksia sanoille ettei heidän puheenpartensa vain kuulostaisi tavanomaiselta.

Tämä oli Aleksis Kiven valinta. Hän tavoitteli tiettyä päämäärää. Hän sai innoituksensa Homeroksesta, Raamatusta ja lukuisista eri maiden klassikoista. Elettiin kansallisromantiikan aikaa, oli tärkeä nostaa tavallinen ihminen esiin. Näin Kivikin luuli tekevänsä, näin me näemme hänen tekstinsä tänä päivänä. Hän on kansalliskirjailijamme.

Mutta mitä hänestä ajateltiin hänen elinaikanaan? Tämänkin me tiedämme, koska Kiven elämäntarinasta on tehty osa meidän kansamme legendaa. Me tiedämme Ahlqvistin ja hänen johtamansa hienostelijat jotka eivät voineet suvaita että suomalaisista annettaisiin näin kauhea kuva.

Veljekset vanhimmasta nuorimpaan, tyhmimmästä nokkelimpaan puhuvat kaikki kauniimmin ja rikkaammin kuin juuri kukaan meistä. Kivi oli siloitellut kansan puhetta yli kaikkien rajojen — hän vain ei ollut tajunnut siloitella kansan tekemisiä! Veljekset juovat ja tappelevat, möyrivät metsissä, pakoilevat koulutusta ja sivistystä. Kivi rakensi upean allegorian metsien kansan asteittaisesta sivistymisestä — eivätkä hänen vastustajansa kyenneet näkemään veljesten huonotapaisuuden tuolle puolen.

Ahlqvistin mielestä kansan moraali tarvitsi ylevämpiä esikuvia, ahkeria ja nuhteettomia korvenraivaajia, sisukkaita ja hyveellisiä puolijumalia. Kansaa ei yksinkertaisesti saanut kuvata niin likaisena ja kurittomana kuin Kivi teki.

Nyt me naureskelemme Ahlqvistin näkemyksille. Me lähes vihaamme Ahlqvistia samalla kun surkuttelemme köyhyyteen ja nälkään kuollutta kansalliskirjailijaamme. Ei taida löytyä yhden yhtä suomalaista, joka inhoaisi Kiven veljeksiä koska nämä ovat kerrassaan liian huonotapaisia.

Mutta aina kun tulee joku uusi kirjailija, joka ravistelee pölyjä, uskaltaa sanoa asioita suoremmin ja näyttää millaisia me todella olemme, osa meistä järkyttyy niin että paska nousee peräsuolesta asti takaisin suuhun ja on aivan pakko oksentaa tuo järkytys ja pakokauhu ulos muiden päälle.

Minä en edes ole niin lukenut ja perillä asioista että osaisin tähän listata kattavasti ja tärkeysjärjestyksessä tällaiset kirjailijat, mutta kaikki tietävät ainakin Minna Canthin, Väinö Linnan, Hannu Salaman, Timo K. Mukan, Pirkko Saision ja Jouko Turkan. Varmasti löytyy lukuisia merkittävämpiä esimerkkejä.

Myös Turunen on saanut oman osansa paheksunnasta. Kansan syvät rivit saattavat tykätä, kulttuurinvartijat eivät aina.

Kivenpyörittäjän kylässä on upea asetelma ja rakenne. Se kertoo Suomesta ja suomalaisuudesta lukemattomilla eri tavoilla, isossa ja pienessä mittakaavassa. Se saattaa hyvin olla yksi kaikkien aikojen onnistuneimpia teoksia, ja ennustan sen merkityksen kasvavan vuosikymmenten myötä. Siinä on kosolti toivoa. Se kuvaa isoa murrosta ja muutosta, ja sellainen on aina rajua ja väkivaltaista, mutta kirja hengittää, saa nauramaan, saa liikuttumaan. Useissa kohdissa se saa minut tuntemaan itseni hyväksi ihmiseksi. Yllätyin itsekin, mitä kaikkea kirjasta löytyi kun aloin sitä dramatisoida.

On hyvin mahdollista, etten saanut kirjan teemoja esiin oikeissa suhteissa ja hallitusti, mutta on silti todella omituista ajatella että näytelmään mukaan saamani asiat jotenkin hukkuisivat kiroilun alle. Ehkä asiaa pitäisi kysyä laajemmin. Ehkä pitäisi tehdä gallup.

Tosin en tiedä, mitä kyselyn tuloksella sitten tekisin. En varsinaisesti koe mielekkääksi ruveta rampauttamaan hahmojen puheenpartta. Varmasti jonkin verran kirosanoja saisi otettua pois. Sittenkö kaikki olisi hyvin? Tappeleminen on ok, juominen on ok. Niitähän ah niin velmujen Jukolan veljestenkin odotetaan harrastavan. Turpiin vain töykeitä Toukolan poikia, sepä on heille oikein!

Entäpä pinnan alla kytevä tuli? Kateus, ylpeys, ennakkoluuloisuus, naapuriviha? Jos olisin nyhtänyt kaiken kiroilun pois, olisivatko nämä saaneet olla? Jos näin on, tarkoittaako se sitä että ne ovat vähemmän vaarallisia, vähemmän merkityksellisiä asioita?

Aivan. Kyllähän sen kanssa elää, että kehitysvammainen lapsi piilotetaan vierailta. Eikä se nyt niin iso juttu ole, että lapsi tukahtuu vahempien riitojen alla. Mielikseenhän sitä kuuntelee kun joku kateellinen moittii toista siitä että tämä muka leveilee ruotsalaisautollaan ja stereoillaan. Ja kaikki itsemurhat, vieraissakäynnit, tappelut ja uhkailut nyt kuuluvat asiaan.

Mutta on se kun ei voi olla kiroilematta. Sitä minä en ymmärrä että aina pitää kiroilla. Kyllä minä nyt muutenkin uskon, onko aina pakko kiroilla! Minulle tulee niin paha mieli kun tuo ylpeä, turhamainen ja katkeroitunut lapsensahylkääjä kiroilee!

Kuten erään Raptorin muinaisen kappaleen, tämän blogimerkinnän viimeinen sana on hyvin harkittu.

Voi vittu.

Mikä meitä niin erityisen kovasti kammoksuttaa kiroilussa?

Voimasanojen ja alatyylisen sanaston käyttäminen on huono tapa, niin kuin lakki päässä syöminen, käsien pesemättä jättäminen ennen ruokailua tai kengät jalassa sisälle käveleminen. Niin ei sovi tehdä.

Meidän elämämme koostuu valtavasta määrästä erilaisia sääntöjä, tapoja ja tottumuksia sekä siitä miten me niihin suhtaudumme. Joka asiaan ja tilanteeseen on olemassa sovitut pelisäännöt ja menettelytavat. Ja ilmeisesti useimmat ovat sitä mieltä että missä näin ei ole, siellä vallitsee kaaos.

Hyväksi havaittuja käytänteitä on toki joskus ihan järkevää muotoilla säännöiksi tai laeiksi. Kaikki tietävät, miten kuuluu toimia. Mitä vähemmän epätietoisuuden varjo roikkuu päittemme yläpuolella, sitä helpompaa elämä on.

Mutta missä vaiheessa meiltä unohtui, että sääntöjä kuten mitä tahansa vallitsevaa asiaa tulee voida kyseenalaistaa? Jokaista tapaa ja lakia voidaan tarkastella erikseen, pohtia onko se itse asiassa järkevä.

Käsien peseminen esimerkiksi on hygieenistä. Vaikka kuinka toitotetaan, että lasten on hyvä syödä hiekkaa ja kissankakkaa, vaikka sairaaloissa on jo niin hygieenistä että vaaralliset sairaalabakteerit mellastavat lähes rajatta, me emme voi kiistää sitä että käsien peseminen — ja peseytyminen ylipäätään — on auttanut ihmiskuntaa voittamaan lukemattomia tauteja.

Toisaalta sääntö lakki päässä syömisestä on melko arbitraarinen. Mitä merkitystä sillä on, syökö pää peitettynä vai ei? Toki jos lakki on peltotöistä likainen, voi olla parempi jättää se porstuaan, mutta siisti lakki saattaisi jopa estää hiusten putoilun ruokaan — tästä syystähän keittiötyöntekijöillä on usein lakit. Mutta syödessä moinen on saatanasta.

Voimasanojen käytöllä on pitkät perinteet. Tyypillisesti sanat viittaavat joko myyttisiin olentoihin ja paikkoihin (perkele, saatana, helvetti, jumalauta) tai voimakkaita tunteita herättäviin ja jopa vietteihimme vetoaviin asioihin (paska, vittu, perse). Sanat kiteyttävät jonkin alkukantaisemman tunteenpurkauksen, usein kai alunperin kokonaisen loitsun muodossa.

Joskus muinoin, kun me vielä elimme maailmassa jota hallitsivat taikavoimat ja mielikuvitusolennot, oli tietysti ymmärrettävää ettei pahoja voimia pitänyt manata esiin tai herran nimeä lausua turhaan. Mutta entä nykyään?

En sano, että pitäisi tieten tahtoen mennä suureen ääneen noitumaan keskelle suviseuroja — yhteisöillä on omat sääntönsä ja tapansa, ja jos sellaiseen haluaa mukaan mennä niin oppikoon heidän tavoilleen.

Mutta valtio on erilainen yhteisö. Valtiossa on olennaista ymmärtää että kaikilla on oikeus elää ja olla niin kuin haluaa, kunhan noudattaa lakeja. Ja laitkin ovat yhteisiä sopimuksia joita voidaan muuttaa olosuhteiden mukaan. Jos jokin asia halutaan kieltää, sille on oltava hyvät perusteet. Mikä on hyvä perustelu kiroilun kieltämiselle?

Monet kerrat kansa (tai ainakin media) on kauhistellut, kun urheilijalta tai muulta esikuvaksi miellettävältä julkkikselta on päässyt haastattelussa kirosana. Että kyllä pitäisi olla näillä esikuvilla vastuuta, että eivätkö ymmärrä että lapset ottavat vaikutteita.

Harva julkisuuden henkilö on pyytänyt päästä esikuvaksi. Osa heistä ei ole edes pyytänyt päästä julkisuuden henkilöksi. Mikä oikeus meillä on vaatia heitä toimimaan esikuvina?

Ja minkälaisia vaikutteita lapset sitten voivat kiroilijalta saada? Aivan, he voivat ruveta kiroilemaan. Toisin sanoen kiroilu on huono asia koska se voi saada jonkun toisenkin kiroilemaan. Jään odottamaan, että joku tekee lakialoitteen haukottelua vastaan.

On mahdollista argumentoida, että kiroilu köyhdyttää kieltämme. Tavallisimmin käytetty esimerkki on nuorison jo lähes täytesanaksi kulunut, joka lauseeseen läsähtävä vittu. Epäilemättä vitun köyhdyttävä vaikutus on jotenkin mitattavissa ja osoitettavissa, mutta jos saisimme vaikka nyt sitten kuolemanrangaistuksen uhalla vitut pois nuorten suista, luuleeko joku että tilalle ilmestyy sivistyssanoja ja Eino Leinoa? Eivätköhän aukot täyty totatuksella ja niinkutuksella.

Luultavasti se osa nuorisosta, joka ei kykene muuhun kuin toistelemaan vittua, totaa ja niinkua, ei ole se joka vie meitä kehityksessä eteenpäin — ainakaan kielikeskeisillä alueilla. Oli miten oli, kiroilun kieltäminen ei näiden nuorten kielellistä kapasiteettia kasvata.

Uskoakseni olisi aika vaikea millään tutkimuksilla osoittaa, että kiroilu todella vahingoittaisi yhteiskuntaa tai ympäristöä. Miksi siis kauhistella sitä? Sanoissa itsessään ei ole taikavoimia. Me vain miellämme jotkin sanat vahvoiksi ja latautuneiksi. Sanat auttavat sanojaansa purkamaan paineita sisältään — voisi siis jopa väittää että kiroilu on terveellistä.

Piereskely ja röyhtäilykin ovat monien mielestä huonoja tapoja. Vasta ihan hiljattain on alettu ymmärtää että kaasujen pidättely voi olla erittäin ikävää terveyden kannalta. On paljon kulttuureja, joissa näihin elintoimintoihin ei liity mitään paheellista. Silloin kun pierettää, pitää pieraista.

Hupaisaa on toki se, että monissa tällaisissa kulttuureissa — esimerkiksi Japanissa — tunteenpurkaukset ja kiroilu ovat erittäin huonoa käytöstä.

Ymmärrän sen, että sanan paska sanominen ruokapöydässä voi tuoda jonkun mieleen kuvan haisevasta, höyryävästä läjästä. En minäkään halua syödessä ihan kaikkea kuunnella. Mutta muinaisen taruhahmon mainitseminen ei minua liikuta mitenkään.

Itse en ole koskaan liiemmin kiroillut, mutta ihan viime vuosina olen huomannut voimasanojen irtoavan huuliltani yhä useammin kun puhun jostakin ihmiskunnan keksimästä tyhmyydestä jota kukaan ei osaa perustella. Eli vaikkapa kiroilun kauhistelusta.

Ja miten maailma muuttuisi, jos emme opettaisi lapsille joidenkin sanojen olevan pahoja tai vältettäviä? Käyttäisimmekö edes sellaisia? Voi olla, että jotkin täysin sattumanvaraiset sanat — mahdollisesti jokaisella meistä eri sanat — muodostuisivat henkilökohtaisiksi paineenpurkukeinoiksi. Ehkä me vain huutaisimme, ilman sanoja.

On ehkä etäisesti kuviteltavissa, että jos yhteiskunta muuttuisi suhtautumisessaan neutraalimmaksi kirosanojen suhteen, jos siis kukaan ei hätkähtäisi tai paheksuisi perkeleen tai vitun kuullessaan, joillekuille tulisi tarve etsiä vielä voimakkaampia sanoja. Mutta millä ilveellä nuo sanat muodostuisivat yleisessä kielenkäytössä paheksuttaviksi? Mitä sanoja ne ylipäätään mahtaisivat olla?

Olen valmis kuuntelemaan ja muuttamaan mielipidettäni, jos joku kertoo yhdenkin hyvän syyn miksi kiroilu on asia jota pitäisi aivan erityisesti vältellä.

Tapaan tehdä asioita, joilla koen olevan merkitystä. En aina, mutta ainakin silloin kun pysähdyn harkitsemaan tekemisiäni.

Osalle asioista ei tietenkään löydy mitään sen kummempaa merkitystä kuin oma henkilökohtainen mielihyvä tai kiinnostus. Tämä tietenkin laajassa mielessä antaa merkityksen, koska sillä tavoin todennäköisesti lisään omaa hyvinvointiani tai viihtyvyyttäni. Jos moinen ei tapahdu muiden ihmisten hyvinvoinnin tai viihtyvyyden kustannuksella, kaikki on hyvin.

Mutta yleisesti ottaen kartan asioita, jotka eivät tunnu minusta millään tavoin merkityksellisiltä. Monet näistä asioista ovat tapoja ja perinteitä.

Kohteliaisuus, niin sanotut kauniit tavat ja erilaisten merkkipäivien muistamiset tuovat jostain syystä monille ihmisille hyvää mieltä. Niinpä minusta on yleensä ihan mukava sanoa kiitos ja päivää ja paljon onnea - aivan vilpittömästi, ilman ponnisteluja, koska hyvää mieltä on mukava jakaa. Mutta jos joku esimerkiksi unohtaa minun syntymäpäiväni, en voisi vähempää välittää - aika usein unohdan sen itsekin. Jos joku ei tervehdi kadulla tai sano kiitos antaessani hänelle jotain, en usko että se mitenkään erityisemmin minua rassaisi.

On kamalaa ajatella, minkälaisia johtopäätösten verkostoja ihmiset toisinaan liittävät siihen, että joku ei sanonut kiitos. Tai sanoi kiitos mutta ei hymyillyt. Hän ei pitänyt lahjastani. Hän ei pidä minusta. Hän inhoaa minua. Hän toivoo salaa kuolemaani. Hän vihaa koko kansaani / sukupuoltani / aatettani / uskontoani.

Ja tämä toinen vain saattoi olla ajatuksissaan.

En väitä, etteikö tätä sattuisi minullekin toisinaan. Olemme sosiaalisia eläimiä, olemme rakentuneet tietyllä tavalla. Ympäristö ja yhteiskunta muokkaavat meitä jatkuvasti, kertovat meille tuhansin tavoin, miten käyttäytyä normin mukaisesti. Mutta meillä on mahdollisuus kurkottaa normien ulkopuolelle.

Ongelmalliseksi asiat muuttuvat silloin, kun tapoja ja normeja aletaan vaatia. Ja syytä kysyttäessä vastataan vain: Niin kuuluu tehdä. Se on tapana. Se on perinne.

Jos kyseinen tapa tai perinne ei tuota kenellekään harmia tai mielipahaa, mikäpä siinä. Mutta sen erityinen vaatiminen on minusta jo vähintäänkin vaivaannuttavaa. Usein se on ärsyttävää ja jopa vastenmielistä.

Ja aika harva perinne itse asiassa on niin neutraali, etteikö sillä pitemmällä aikavälillä olisi seuraamuksia. Mitä lujemmin perinteisiin takerrutaan, sitä jäykemmäksi yhteiskunta muuttuu. Ja mitä jäykempiä olemme, sitä huonommin me pystymme reagoimaan alati muuttuvaan maailmaan. Tämä lienee kaikille selvää.

Silti iso osa ihmisistä antaa monille toimilleen ja vaatimuksilleen perusteluksi vain tämän: Se on perinne. Aina on tavattu näin tehdä. Ollaan täällä tykätty.

En ole ikinä esimerkiksi perustanut juhlapäivistä. En yleensä edes muista sellaisten olemassaoloa ennen kuin kaupan suljetun oven edessä. Lapsena toki odotti joulua - mutta liekö siihen enemmän ollut syynä lahjat kuin jokin joulun syvempi henki.

Ajatus siitä, että pitäisi tehdä jotain tiettyä kun on vappu tai juhannus tai joulu tai pääsiäinen, on minusta likipitäen absurdi. Minä syön niin sanottua jouluruokaa silloin kun mieli tekee - jos sitä sattuu olemaan saatavilla. Nykyään monia laatikoita löytyy einesosastolta ihan mukavasti sesonkiajan ulkopuolellakin. Jos niitä ei ole, en valita. Firmat valmistavat niitä tietenkin kysynnän mukaan.

Varsinkin vapun ja juhannuksen tapaiset valtakunnalliset ryyppäjäiset ovat minusta lähinnä inhottava muistutus jostakin alkukantaisesta laumahengestä, joka voisi pahimmassa tapauksessa johtaa tuhoisiin konflikteihin. Moni perustelee vapunaikaista puistossa värjöttelyä, valkkarin litkintää, roskaamista ja yleistä metelöintiä juuri sillä asialla jota itse pidän inhottavana: Totta kai juhlin juuri silloin kun muutkin juhlivat.

Ylipäätään tämä kaikkien yhtäaikainen juhliminen on minusta outoa. Juhliminen on kivaa silloin kun siihen on syytä. Eikä syyn tarvitse olla sen kummempi kuin että nyt vain tekee mieli vähän irrottautua. Mutta en kykene uskomaan, että kaikkien suomalaisten biorytmit vain sattuvat osumaan yksiin muutaman kerran vuodessa. Ei, vappuna ryypätään koska muutkin. Koska niin on tapana. Koska... Koska perinne. Vaikkei edes huvittaisi, niin lakki päähän ja puistoon räntäsateeseen. Ja ettei kuulisi oman sisäisen äänen ahdistunutta huokailua, niin töräytetään sitä pilliä vielä vähän ponnekkaammin.

Juhliminen - vaikka siinä ikäviä lieveilmiöitä onkin - on vielä varsin siedettävä perinnepakkokäyttäytymisen muoto. Absurdimmaksi asiat muuttuvat silloin, kun on selvästi kyse jostakin joka ei oikeastaan tee enää kehenkään juuri mitään vaikutusta.

Esimerkiksi lippu. Kuinka moni oikeasti kaipaa näkyä salossa liehuvasta lipusta? Onko se oikeasti sen vaivan arvoista? Pystytä salko, osta lippu, pidä huolta lipusta, hilaa se salkoon, hilaa se alas, taittele. Olen nähnyt lukemattomia kertoja talvipakkasessa tai vesisateessa kiroilevia talonmiehiä nyhräämässä sotkuun mennyttä lippunarua. Ärräpäät lentelevät, kun muuten mukavan vapaa-aamun pilaa viheliäinen pakkotoimenpide ja kohmettuneet sormet.

Nykyään liputuspäiviä on lisäksi valtava määrä. Suurin osa kansasta ei varmasti läheskään aina edes tiedä, miksi lippu on taas ylös kiskottu. Liputuspäivien vähäisyys ei henkilökohtaisesti minulle lisäisi niiden arvokkuutta, mutta määrä tapaa johtaa inflaatioon. Siinä vaiheessa, kun liputuspäiviä on enemmän kuin liputtomia päiviä, eikö ole niin että ne liputtomat päivät ovat merkittävämpiä?

Tapa-asioissa on paljon sellaista mikä ei haittaa minua. Minua ei haittaa, että linnanjuhlissa, hautajaisissa ja monissa muissa tilaisuuksissa asetetaan tietyt vaatimukset pukeutumiselle. Nuo vaatimukset ovat minusta turhia, mutta tilaisuuden järjestäjällä on tietysti oikeus sanella säännöt. Tilaisuuteen kutsutulla vain pitää olla oikeus jättää tulematta. 

Minua ei haittaa, että kirkot ja uskonnot sanelevat sääntöjä jäsenilleen. Jos kirkko ei jostain syystä miellytä, eroa! Miksi edes haluaisit kuulua johonkin sellaiseen jonka säännöistä et pidä? Toki sinulla saattaa olla jäsenenä oikeus yrittää muuttaa noita sääntöjä, paitsi jos yksi säännöistä on että sinulla ei ole oikeutta yrittää muuttaa niitä. Jos tuo oikeus on, taistele jos niin haluat. Mutta älä tee siitä mitään yleistä lainsäädännöllistä ongelmaa, koska se ei sitä ole. 

En voi päättää sitä, mihin synnyn. Näin ollen odotan, että yksikään valtio ei vaatisi minua noudattamaan lakeja joita se ei pysty perustelemaan. Valtio ja yhteiskunta eivät voi eivätkä saa sanella muita sääntöjä kuin sellaisia jotka auttavat pitämään yllä yleistä järjestystä ja hyvinvointia.

Ne todella pelottavat asiat, joita perinteiden varjolla meille syötetään, ovat jotain ihan muuta. Aina kun sanotaan "Näin on aina ollut", pitäisi hälytyskellojen soida. Vanhemmat päättävät kenen kanssa menet naimisiin, koska näin on aina ollut. Sotavoimat pitää olla, koska näin on aina ollut. Tämä hakemus toimitetaan kolmena kappaleena ja hyväksytetään tuolla ja näytetään täällä, koska näin on aina ollut. En tee mitään toisin kuin on aina ennenkin tehty, koska näin on aina ollut. En ajattele, koska näin on aina ollut.

Ihminen on kaiketi aika yksinkertainen otus, vaikka runoilijoiden armeijat kilvan keksivät uusia tapoja kuvailla monisyistä ja ihmeellistä olemustamme. Ihminen nyt vain tarvitsee tietyn turvallisuuden. Perinne, jonkin asian pysyminen samana, antaa tuon turvallisuudentunteen. Mitä tahansa tapahtuukin, tähän voin aina tarttua - se ei uppoa.

Mutta juuri sillä tavoinhan suuret valtakunnat tuhoutuvat: ei osata päästää irti.

Voi olla että liian nopeakin kehitys on mahdollista, mutta kehitys on äärimmäisen harvoin niin nopeaa. Useimmiten kyse on vain siitä, että liian moni vastustaa aivan järkevää ja tarpeellista muutosta.

Ei Hiroshiman tuhoutumisen syynä ollut liian nopea tekninen kehitys, vaan se että ihmiset pitivät kynsin hampain kiinni jostain sellaisesta mistä olisi pitänyt päästää irti jo vuosisatoja sitten. Kansakunta, rotu, ylpeys, omaisuus, maa-alueet, ahneus, ennakkoluulot. Perinteet.

Kirjoitin jo yhden, melko yleisen jupinan melusta ja ihmisten tarpeesta tuottaa sitä. Mutta on yksi meluamisen alalaji, joka aivan erityisessä määrin raottaa sanaisen arkkuni kantta: teatterissa meluaminen.

En ole ikinä voinut ymmärtää sitä, miten valtava tarve ihmisillä on pitää ääntä. Jatkuvasti. Onko kyse siitä, että pelkää jotenkin katoavansa, menettävänsä muiden huomion? Sanotaan, että suomalaiset on kansa joka vaikenee kahdella kielellä. Ei ole.

Käyn paljon teatterissa. Jyvässeudun valtavasta näytelmätarjonnasta pyrin katsomaan kaiken mitä vain ehdin. Ja voisin nyt sanoa, että viimeksi kuluneen vuoden aikana näkemistäni noin 30 esityksestä yhdessäkään ei ole ollut täysin hiljaista yleisöä.

Enkä nyt todellakaan puhu nauramisesta, nyyhkimisestä tai väliaplodeista. Ne kuuluvat - ainakin minun mielestäni - teatteritapahtuman perusvuorovaikutukseen. Me olemme osa yhteistä mieltä, yhteistä tajuntaa joka elää ja hengittää esityksen myötä. Yleensä, kun esitys naurattaa, esittäjät ovat tietoisesti pyrkineet tähän ja saattavat kaivatakin sitä. He ovat jopa ennakoineet naurun ja osaavat odottaa pienen hetken ennen kuin jatkavat replikointia. Näin varsinkin jos on kyse komediasta tai farssista. Kyse on yhteisestä leikistä - näytelmän maailman, tunnelman ja tunteiden vietäväksi antautumisesta.

Kunpa olisikin niin, että nauru tai väliaplodit olisivat ainoat äänet mitä yleisöstä nousisi. 

Vaan yhä edelleen, vaikka kuinka asiasta muistutettaisiin, lähes joka kerta jonkun puhelin pärähtää soimaan jossain vaiheessa esitystä. Yhä edelleen ihmiset repivät auki makeispusseja ja nenäliinapaketteja. Yhä edelleen ihmiset hypistelevät käsiohjelmaa kuin tuskastuneena ettei siitä lähde sen enempää ääntä. Yhä edelleen he vaihtavat asentoa vähän väliä yhtään piittaamatta siitä kuinka äänekkäästi se tapahtuu, naputtelevat sormilla käsinojaa tai jalkaterällä lattiaa. Yhä edelleen he tulevat valtavassa yskässä katsomaan. Ja ennen kaikkea - yhä edelleen he puhuvat.

Voisiko joku auttaa minua ymmärtämään tätä? Miksi, miksi siellä pitää puhua? Täysin riippumatta siitä, mitä lavalla tapahtuu - kesken puheen, laulun, tanssin, kesken suuren hälyn tai hiljaisimman ja herkimmän kohtauksen, kesken lemmenpuheiden tai kuolinmonologin - katsojien vain jostain syystä täytyy puhua. Ei vain kerta kaikkiaan voi jättää sanomatta. Ei vain kerta kaikkiaan voi odottaa väliaikaa tai esityksen päättymistä, sitä (muutamaa) kymmentä minuuttia. Ei. Minun täytyy sanoa se juuri nyt.

Olen ollut kerran esityksessä, jossa viimeisen - aivan selvästi viimeisen - repliikin aikana käynnistyi jokin täysin asiaan liittymätön kommentointi joka jatkui loppurepliikkiä seuraavan hiljaisuuden ja sitä seuraavan puolen minuutin musiikkipätkän läpi vihoviimeiseen hiljaisuuteen ja pimeyteen. Se ei katkennut edes aplodien alkaessa. En kuullut aivan tarkasti, mistä oli kyse, koska kommentti annettiin aivan katsomon toiselta laidalta, mutta kaipa sen täytyi olla jotain aivan erityisen tärkeää. Se vain totaalisesti pilasi koko näytelmän herkän ja kauniin lopetuksen.

Kyse ei ole pelkästään hieman juopuneista tai hieman seniileistä katsojista. Kyse on aivan tavallisista, tervejärkisistä ihmisistä. Niistä, jotka aivan varmasti ymmärtävät, että heidän vaimeinkin kuiskaus kuuluu monta metriä joka suuntaan - ja jotka siitä huolimatta saattavat kuiskaamisen sijaan jopa puhua aivan ääneen.

On itse asiassa olemassa eräs ihmistyyppi - tai kenties se lähentelee jo omaa lajia: Sellainen, joka ei osaa kuiskata. Sellainen, joka ei kykene tuottamaan soinnitonta puhetta. He saattavat silloin tällöin ymmärtää, että nyt pitää puhua hiljaa ettei häiritse muita, mutta heidän on pakko puhua soinnin kanssa. Jolloin heidän äänensä kantaa aina vähintään kaksi kertaa kauemmas kuin vastaava soinniton puhe. Ehkä kuiskaus tosiaan on heille mahdottomuus, ehkä heidän ääntöelimensä ovat rakenteellisesti toisenlaiset. Mene tiedä. Jokuhan voisi asiaa vaikka ihan tutkiakin.

Mutta kun teatterin katsomossa ei ole tarpeen edes kuiskata. Ei ole tarvetta puhua. Ollenkaan.

Joka ainoassa noista mainituista 30 esityksestä kuulin jossain vaiheessa jonkun aivan lähelläni puhuvan. Joko olen maailman huono-onnisin ihminen mitä tulee istumapaikkoihini tai sitten joka ainoassa esityksessä puhutaan tasaisesti ympäri katsomoa.

Ja mistä siellä sitten puhutaan? Kaupunginteatterissa yksi tavallisimpia aiheita: Missä minä olen nähnyt tuon näyttelijän aiemmin. Se oli siinä farssissa viime syksynä. Ai että kun se oli hauska. Se on aina yhtä hyvä tuo. Mikä sen nimi nyt oli. Näytä sitä käsiohjelmaa. Eihän täällä näe lukea. Mitä tuossa lukee. Eikö täällä katsomossa voisi olla vähän enemmän valoa, kun ei näe edes käsiohjelmaa lukea. Sano nyt mikä tuon näyttelijän nimi on.

Ei voi odottaa väliaikaa. Tämä erittäin oleellinen tieto on selvitettävä nyt, tai en kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään tätä tarinaa. Eiväthän nuo lavalla olevat ihmiset edes ole mitään hahmoja missään tarinassa. Näyttelijöitä ovat, eivät hahmoja. Ja tämä on teatteri. Minä katson nyt näytelmää, en missään tapauksessa ole sukeltamassa rampin yli maailmaan, jossa saisin seuraavat kaksi tuntia elää. Nuo tuolla eivät ole ihmisiä, joiden kanssa voisin muutaman lyhyen hetken elää jotakin toista elämää, katsoa asioita täysin erilaisesta näkökulmasta. Ne ovat näyttelijöitä, ja tämä on teatteri. Tai oikeastaan tämä on sirkus. Nuo tuolla tekevät temppuja. Ne viihdyttävät minua. Ja minä viihdyn paremmin, kun tiedän mikä tuon näyttelijän nimi on.

Toinen erittäin suosittu aihe: Juuri tapahtuneen asian kertominen uudestaan - epäilemättä lähinnä siitä syystä, että kukaan muu ei mitenkään voinut huomata tätä tapahtunutta asiaa, vaikka kaikilla on aivan yhtä lailla esteetön näkyvyys näyttämölle. No nyt se astui siihen. No nyt se ei sitten lähtenytkään. Tuo on se joka kävi sen pastorin luona aiemmin. On vain vaihtanut takkia. Kohta se varmaan lähtee ja - hei, nyt en kuullut mitä se sanoi. Mitä se sanoi? En kuullut, kun se puhui niin hiljaa. Hei minähän tiedän tämän jutun. Olen nähnyt tämän televisiossa. Tämä on lempijuttujani. Kohta se sanoo tosi hauskasti. Odotas, ihan kohta se sanoo. Noin. Kuulitko. Se sanoi että ei tartte tulla takasin. Eikö ollutkin hauska juttu? Minä nauroin sille viimeksikin.

Mistä muusta siellä puhutaan: Ai että miten nätti mekko. Minulla on melkein samanlainen mekko, mutta siihen tuli männä suvena tahra. Kyllä on taas kovalla tämä musiikki. Olen aivan varma, että jos sanon sen ääneen juuri nyt, niin musiikki varmasti vaimenee. Kauheaa miten pimeää. Eihän tuon yhden naamasta näy kuin puolet. Onneksi näyttämölle varmasti tulee lisää valoa, kun mainitsen siitäkin ääneen.

Ja voi kauheata, miten se puhuu tuolla lailla. Miksi pitää tuolla lailla kiroilla koko ajan. Kiroileminen on rumaa, ja minä katson nyt viihdettä, ja minä en viihdy jos kiroillaan koska se on minusta inhottavaa. En suostu ajattelemaan, että tuo tuolla lavalla on joku hahmo jossain toisessa tarinassa, ajassa ja paikassa - ei, se on näyttelijä joka viihdyttää minua. Ja minulla on oikeus sanoa, että kauheaa kun pitää tuolla lailla kiroilla. Tai kauheaa kun se huutaa. Tai juo viinaa. Tai vilauttaa tissiä. Kyllä on kauheaa. Minä tulin tänne. Minä. Heidän kuuluisi olla iloisia, että minä tulin. Minä maksoin tästä. Minä.

Onko vielä muita aiheita, mistä katsomossa puhutaan? Toki. Mikä ehkä huikeinta, niiden ei tarvitse liittyä itse näytelmään millään tavalla. Se on se minun mieheni serkku tulossa vaimoineen ensi viikonloppuna. Ai jaa? Juu, ei ole käynyt puoleen vuoteen, mutta nyt tulevat koko porukalla. Tiedän, että tässä nyt ollaan katsomassa jotain näytelmää, mutta en voinut olla sanomatta tätä nyt kun se tuli mieleeni.

Mistä tämä egoistinen käytös kumpuaa? Olemmeko me tottuneet siihen, että kotisohvalla saa kommentoida television sketsishow'ta niin paljon kuin ehtii eikä kukaan häiriinny? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että on juuri maksanut X euroa nähdäkseen näytelmän, ja sitten on ihan sama miten sen kuulee, näkee ja kokee - vai kokeeko ollenkaan?

Ja vielä vähemmän on väliä muilla. Totta kai he maksoivat X euroa kuullakseen minun puhuvan, ei noiden lavalla olevien temppuilijoiden. 

Eikä minun ääneni voi takuulla häiritä ketään. Kuka sen muka kuulee? Minähän puhun niin hiljaa. Minähän kuiskaan. No, kuiskauksessani saattaa olla sointi, mutta ei se silti voi häiritä.

En ole erityisen varakas. Kymppi tai kolmekymppiä on iso raha. Maksan sen koska pidän teatterista, haluan elää niissä maailmoissa mitä esiintyjät lavalla synnyttävät.

Näytelmä on iso työ. Puolen vuoden, vuoden, jopa useamman vuoden projekti: joku kirjoittaa, joku ohjaa, joku suunnittelee lavastuksen, puvustuksen, valot, äänet - joku toteuttaa ne. Näyttelijät harjoittelevat kohtaukset. Valtava työ, jotta saadaan luotua tietty vaikutelma, tietty tunnelma, tietty maailma. 

Miksi et halua ottaa sitä vastaan kokonaan - tai antaa sitä minulle kokonaan, häiriöittä?

Miksi tulit, jos et halua?

Numero yksi on pyhä ja taikavoimainen, koska se on kaiken alku. Monissa uskonnoissa yksi on pyhä luku. On vain yksi Jumala. On vain yksi Allah. Yksi tarkoittaa tätä ainoaa maailmaa.  Yksi kuvastaa olevaisen luonnetta, kaiken tosiyhteyttä, sitä että me kaikki olemme yhtä. Meillä on yksi suu, yksi nenä, yksi pää. Numeron yksi on pakko olla tärkeä ja merkityksellinen.

Numero kaksi on pyhä ja taikavoimainen, koska kaikilla asioilla on kaksi puolta, koska on olemassa hyvä ja paha, oikea ja väärä, totuus ja valhe, valo ja pimeys, päivä ja yö, kruuna ja klaava, jin ja jang. Monissa uskonnoissa kaksi on pyhä luku. On Allah ja Muhammed. On Jumala ja Jeesus, on Jumala ja Paholainen, on henki ja aine. Viisi leipää ja KAKSI kalaa! Meillä on kaksi kättä, kaksi jalkaa, kaksi silmää, kaksi korvaa ja kaksi sierainta. Aivot koostuvat kahdesta puoliskosta. On Romeo ja Julia, on Bonnie ja Clyde, on Jekyll ja Hyde, on Pertsa ja Kilu ja Pekka ja Pätkä. Kaksi ihmistä voivat panna alulle kolmannen, ja avioliitto muodostetaan kahden välillä. Numeron kaksi on pakko olla tärkeä ja merkityksellinen.

Numero kolme on pyhä ja taikavoimainen, senhän huomaa jo siitä miten paljon meillä on eri tilanteita missä on kolme jotain asiaa. Meillä on kolme perusväriä, samoin liikennevaloissa on kolme väriä. Niin ikään todella monen maan lipussa on kolme väriä. Monissa uskonnoissa kolme on pyhä luku. Kolme tarkoittaa elämän jatkuvuutta, sillä kaksi ihmistä voivat panna alulle kolmannen. On Brahma, Vishnu ja Shiva. On Isä, Poika ja Pyhä Henki, on kolme itämaan tietäjää, on kolme ristiinnaulittua Golgatalla. Pietari kielsi Jeesuksen kolmesti. Meillä on maa, meri ja taivas. Maailmamme on kolmiulotteinen. On tarinan kolme eri puolta: minun, sinun ja totuus. On vapaus, veljeys ja tasa-arvo, on usko, toivo ja rakkaus, on citius, altius, fortius, on kolme muskettisoturia, kolme sokeaa hiirtä, Tupu-Hupu-Lupu, Leenu-Liinu-Tiinu. Numeron kolme on siis pakko olla tärkeä ja merkityksellinen, ihan selvästi se on erityisasemassa.

Numero neljä on pyhä ja taikavoimainen. Ajatelkaa vaikka neljää vuodenaikaa tai sitä miten meillä on neljä raajaa. Jokaisessa vuorokaudessa on aamu, päivä, ilta ja yö. Me elämme läpi lapsuuden, nuoruuden, keski-iän ja vanhuuden. Kuukaudessa on neljä täyttä viikkoa. Meillä on pohjoinen, etelä, itä ja länsi. Meillä on maa, ilma, tuli ja vesi. Nelilehtinen apila tuo onnea, korttipakassa on neljä maata. Maailmamme on neliulotteinen: kolme tilallista ulottuvuutta ja aika. Monissa uskonnoissa neljä on pyhä luku. Kristityillä on neljä adventtisunnuntaita. Uudessa testamentissa on neljä evankeliumia, juutalaisilla on neljä pyhää kaupunkia, navajoilla neljä suurta klaania ja niin edelleen. Loputtomiin. Selkeästi numero neljä on tärkeä ja merkityksellinen.

Numero viisi on pyhä ja taikavoimainen. Miten voisi sanoa mitään muuta, kun katsoo kätensä viittä sormea tai jalkansa viittä varvasta? Ajatelkaa ikuisten pyramidien tai maagisen pentagrammin viittä kulmaa. Monissa uskonnoissa viisi on pyhä luku. Jumala loi maailman viitenä päivänä. Viisi Mooseksen kirjaa, viisi viisasta neitsyttä ja viisi tyhmää, Daavid poimi nimenomaan viisi kiveä mukaansa lähtiessään taisteluun Goljatia vastaan, VIISI leipää ja kaksi kalaa! Useat tahot kertovat että numero viisi tarkoittaa kristinuskossa Isää, Poikaa, Pyhää Henkeä, luomista ja lunastusta. On viisi mysteeriä, ja viisi on siksi armon symboli. Pythagoraan mukaan numero viisi viittasi täydellisessä tasapainossa olevaan ihmiseen. Meillä on viisi maanosaa ja niihin viittaavat viisi olympiarengasta, viisi aistia, viisi eri perusmakua ja viisipäiväinen työviikko. Numeron viisi on oltava tärkeä ja merkityksellinen.

Numero kuusi on pyhä ja taikavoimainen. Matemaatikkojen mukaan kuusi on ensimmäinen täydellinen numero eli se on tekijöidensä summa. Se esiintyy lukuisissa uskonnoissa. Niin kristittyjen, juutalaisten kuin muslimienkin uskomusten mukaan Jumala loi ihmisen kuudentena päivänä. Kuudes käsky viittaa kaikista pahimpaan syntiin, tappamiseen. Pedon luku on 666. Maailmanloppukin tuli eräiden tahojen mukaan vuonna 1999, koska se on ylösalaisin luettuna "six six six back to one". Daavidin tähdessä on kuusi sakaraa. Meillä on kuusi maanosaa, jos Amerikka lasketaan kahdeksi eri maanosaksi, ja kuusi suuntaa: eteen, taakse, oikea, vasen, ylös, alas. Meillä on kuudes mystinen aisti. Kuusi on tärkeä ja merkityksellinen numero.

Numero seitsemän on pyhä ja taikavoimainen. Meillä on seitsemän ruumiinaukkoa ja seitsemän chakraa. Lumikki asui seitsemän kääpiön kanssa. Otavassa, johon kuuluu myös suoraan pohjoiseen osoittava Pohjantähti, on seitsemän tähteä - samoin kuin oli Kivellä veljeksiä. Kun heitetään kahta noppaa, todennäköisin tulos on seitsemän. Monissa uskonnoissa viitataan numeroon seitsemän. Seitsemän kuolemansyntiä, seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi, viisi leipää ja kaksi kalaa, anteeksi on annettava ei vain seitsemän vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa. Säännöllinen seitsentahokas on mahdoton. Meillä on maailman seitsemän ihmettä. Meillä on seitsemän maanosaa, jos Antarktis lasketaan maanosaksi ja Amerikka kahdeksi eri maanosaksi. Ei pääse yli siitä, etteikö seitsemän olisi tärkeä numero.

Numero kahdeksan on pyhä ja taikavoimainen. Se on täydellinen kierros, se kuvastaa ikuisuutta - siksi se on myös Jumalan symboli ja esiintyy monissa uskonnoissa. Nooan arkissa oli kahdeksan ihmistä. Daavid oli Iisain kahdeksas poika, samoin kuin Salomo oli Daavidin kahdeksas poika. Uudessa testamentissa on kahdeksan kirjoittajaa ja Beetlehem mainitaan Raamatussa tasan kahdeksan kertaa. Kun kahdeksikon kääntää kyljelleen, se on äärettömän merkki. Kiinalaisille kahdeksan on yleisesti onnennumero. Meillä on tietenkin myös pohjoinen, etelä, itä, länsi, koillinen, kaakko, lounas ja luode. Suomen kielessä on kahdeksan vokaalia. Kuka voisi epäillä numeron kahdeksan tärkeyttä ja merkityksellisyyttä?

Numero yhdeksän on pyhä ja taikavoimainen. Meillä on yhdeksän ruumiinaukkoa, jos silmät lasketaan mukaan - ja miksi ihmeessä ei laskettaisi. Kissalla on yhdeksän henkeä, antiikin Kreikassa oli yhdeksän muusaa. Perusnumeroita on nimenomaan yhdeksän, jos nollaa ei lasketa numeroksi - ja miksi ihmeessä laskettaisiinkaan. Uskonnoissa numero yhdeksän mainitaan todella usein. Itse asiassa sitä pidetään mahtavimpana kaikista numeroista. Korinttolaiskirjeessä kerrotaan, että Pyhän Hengen armolahjoja on yhdeksän, Galatalaiskirjeessä puolestaan luetellaan hengen yhdeksän hedelmää. Kristityillä on yhdeksän käskyä, jotka Mooses toi kivitaulussa alas vuorelta. Alunperin niitä oli tietysti kymmenen, mutta yksi käskyistä, lepopäivän pyhittäminen, ilmoitetaan kolossalaiskirjeessä merkityksettömäksi, vaikkakin sen todetaan edelleen olevan ihan hyvä asia juutalaisille. Yhdeksän on siis erittäin tärkeä ja merkityksellinen numero.

Numero kymmenen on pyhä ja taikavoimainen. Meillä on kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Uskonnoissa numero kymmenen näyttäytyy usein ja vahvana. Kymmenen käskyä, Jumalan pyhä ja muuttamaton laki, jonka Mooses toi kivitauluissa alas vuorelta. Egyptin kymmenen vitsausta, kymmenen neitsyttä joista viisi oli viisasta ja viisi tyhmää, kymmenen sukupolvea Aatamista Nooaan, Isä meidän -rukouksen kymmenen klausuulia, Antikristuksen hallitsemat kymmenen valtakuntaa - listaa voi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Kymmenen on paras arvosana, tikkataulun keskellä on napakymppi. Maailmassa on kymmenen ulottuvuutta monen supersäieteorian mukaan. Meillä on matematiikassa käytössä kymmenjärjestelmä, ja konekirjoittajilla kymmensormijärjestelmä. Perusnumeroita on nimenomaan kymmenen, jos nolla lasketaan numeroksi - ja miksi ihmeessä ei laskettaisi. Kymmenen on huomattavan tärkeä numero.

Numero yksitoista on pyhä ja taikavoimainen. Sen numeroista saadaan 1+1=2, joka, kuten ylempänä on jo kerrottu, on todella tärkeä ja monissa uskonnoissa mainittu numero. Raamatun mukaan Mooses toi meille kivitauluissa yksitoista käskyä, Jumalan muuttamattoman lain - jonka roomalaiskatoliset pyöristivät kymmeneksi yhdistämällä kaksi viimeistä käskyä ja protestantit yhdistämällä kaksi ensimmäistä käskyä. Numero yksitoista on ensimmäinen voimanumero, ja sellaisena samalla tärkein. Ja muistaa pitää toki myös yhdestoista hetki - numero yksitoista on todellakin erittäin tärkeä ja merkityksellinen numero!

Numero kaksitoista on pyhä ja taikavoimainen. Vuoden kaksitoista kuukautta, kellotaulun kaksitoista tuntia, korttipakan kaksitoista kuvakorttia, kahden nopan suurin mahdollinen tulos, täysi tusina, likainen tusina. Numeroiden summa on 1+2=3, joka, kuten ylempänä on jo kerrottu, on itsessään erittäin tärkeä, monissa uskonnoissa pyhä ja keskeinen numero. Valhallaan kutsuttiin kaksitoista jumalaa. Vanhassa testamentissa oli kaksitoista patriarkkaa, Jaakobilla oli kaksitoista poikaa jotka kaksinetoista vaimoineen panivat alulle Israelin kaksitoista kansaa. Jeesuksella oli tietenkin kaksitoista opetuslasta. Vaikea uskoa, että joku ei näkisi numeron kaksitoista tärkeyttä ja merkitystä.

Numero kolmetoista on pyhä ja taikavoimainen. Pirun tusinaa on pelätty halki koko historian, tai ainakin Jeesuksen ajoista lähtien, kun yksi pääsiäisaterian kolmestatoista vieraasta kavalsi toisen. Ehkä sen takia pöytään ei edelleenkään mielellään istuteta kolmeatoista aterioijaa. Monesta hotellista puuttuu kolmastoista kerros tai huone numero kolmetoista. Perjantai kolmastoista lokakuuta vuonna 1307 ei oikein lähtenyt temppeliherrojen mielestä. Jos mikään näistä ei sinua vakuuta, muista että 1+3=4, ja neljähän on, kuten ylempänä jo totesimme, erittäin tärkeä numero esimerkiksi monissa uskonnoissa. Kolmetoista ei kalpene vähääkään muiden numeroiden joukossa.

Numero neljätoista. Tuota noin. Hetki pieni, olkaa hyvä.

Hm.

Jatkuu ensi numerossa.

Tiedän, että minun on usein vaikea sanoa "En tiedä".

Ohjaajana koen, että työryhmä luottaa minun tietävän vastauksen kaikkiin kysymyksiin näytelmästä. En toki tiedä, ajatteleeko kukin näyttelijä erikseen näin, mutta jollain tasolla minusta tuntuu että näin sen pitäisi olla. Jos kerran toteutetaan minun visiotani, vision tulee olla selvä. Ne kerrat, jolloin en ole osannut vastata näyttelijälle, ovat jääneet hyvin mieleeni.

Vaikka siis ymmärrän, etten voi tietää kaikkea, työni on ajanut minua sitä kohti että tuntuu pahalta jos en tiedä. Jossain määrin tunnen jättäväni kysyjän pulaan.

Kyse ei ole pelkästään työstä. Muistan jo varhaisesta lapsuudesta tilanteita, jolloin olen esittänyt tietäväni. Onko kyse opitusta mallista vai vain luonteestani - en tiedä.

Tietysti olen tiennyt jo pitkään olevani kontrollifriikki. Samoin oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus on minulle tärkeää. Se tuskin tarkoittaa sitä, että miettisin kaikki asiat aina läpi, mutta jos esimerkiksi keskustelussa ei tarpeeksi puolusteta jotain näkökantaa, saatan aivan hyvin ryhtyä itse puolustamaan sitä - vaikka en välttämättä olisikaan samaa mieltä.

Oleellisinta on kai kamppailu sen ympärillä mitä voi tietää. Mitä me tiedämme, mitä me emme tiedä. Mitä me luulemme tai väitämme tietävämme. Turhaan ei sanota tiedon olevan valtaa - mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä enemmän tiedolla on merkitystä.

Lähden helposti väittämään suurieleisesti lähes asiasta kuin asiasta. Usein olen hämmentynyt itsekin, mitä suustani ryöpsähtää. Tolkun sanoja, vaikka vielä viisi minuuttia sitten en ollut koskaan ajatellut koko asiaa.

No, moni asia tietenkin on pääteltävissä - ja jos tietää jonkin verran vähän siitä sun tästä, on varsin vaivatonta yhdistellä pisteitä toisiinsa. Saada asiat kuulostamaan loogisilta.

On kuitenkin olemassa loputon määrä asioita joita en tiedä. Joita kukaan ei voi tietää.

Viime vuosina olen entistä enemmän kiinnittänyt huomiotani siihen, minkälaisia rakenteita ihmiset voivat luoda ajatuksissaan ja elämässään. Mitä ihmiset väittävät tietävänsä ja miten vahvoja voimia ovat erilaiset uskomukset, perinteet ja oppijärjestelmät. Tämä blogimerkintä on hyvin todennäköisesti preludi monille tuleville kirjoituksilleni, joten lienee hyvä tehdä asia selväksi:

Minä en tiedä.

Jos mennään aivan pohjamutiin asti, kukaan ei voi oikeasti väittää tietävänsä juuri mitään. Tämä on jossain mielessä koko filosofisen ajattelun perusta. Mutta koska se on itsessään tyhjä ja tylsä toteamus, se ei voi olla kunnollinen lähtökohta minkäänlaiselle ajattelulle. Mutta minusta se on silti asia joka meidän tulee tiedostaa.

Jos aikoo tutkia ihmisyyden ja yhteiskunnan perimmäisiä syitä, joudumme pakostakin välillä koukkaamaan tuon lauseen kautta. Joskus se on äärimmäisen vapauttava oivallus, joskus naurettava tekosyy. Joskus se on lannistavuudessaan viimeinen niitti, joskus taas se ratkaiseva innoitus edistysaskelen ottamiseen.

Nyt tietysti toivon, että se on ennen kaikkea viime mainittua.

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

Juupa juu.

Olen kaiketi saanut ystävieni keskuudessa mainetta jonkinlaisena ääninatsina. En tiedä milloin ihmiseltä katosi kaipuu rauhaan ja pehmeisiin ääniin, mutta jotenkin tuntuu että juuri kukaan ei nykyään välitä melusta.

Valitan esimerkiksi mopoista ja moottoripyöristä. En voi sietää niiden ääntä, ja olen varma että ne olisi mahdollista rakentaa hiljaisemmiksin - mutta luulen ettei sitä edes haluta. On hienoa, kun mopo ärsyttää.

Isompien ajoneuvojen peruutuspiippaus nyppii aivan julmetusti. Tekee aina mieli kysyä, tuliko autoista jossain vaiheessa äänettömiä. Näkövammaiset tuskin kaipaisivat noin kovaa ääntä - he kun oppivat poimimaan ympäristöstä tärkeitä ääniä muutenkin. Miksi piippaus on niin iso? Onko asiaa kukaan edes miettinyt? On vain lätkäisty jokin lukema papereihin. Pienempi ja tunnistettavampi ääni, sanon minä.

Valitan baarissa, kun jokin pöydällinen äityy laulamaan. Keskimäärin olen huomannut, että lauluääni, sanojen muistaminen ja nuottikorva korreloivat käänteisesti lauluhalun ja äänenvoimakkuuden kanssa. Valtaosaa asiakkaista laulelu ei häiritse.

Lauluakin pahempaa ovat erilaiset pöytärummutuksen SM-kisat, joita järjestetään hämmästyttävän usein. Useimmille mittelölajeille sentään riittää yksi vuotuinen tapahtuma.

Selkeä kuvio baareissa on taustamusiikin ja puheensorinan tasainen kipuamiskilpa. Lienee olemassa jokin yleinen ajatus, että muzak luo intiimiyttä ja vähentää noloutta. Emme halua kuulla naapuripöydän naisten tamponitarinoita. Mutta jotta puhe kuuluisi musiikin yli, pitää tietysti puhua lujempaa - ja kierre on valmis.

Hupaisinta on se, että taustamusiikilla ei ole aina edes merkitystä. Ihmiset vain kokevat että pitää puhua lujempaa. Lopulta kaikki huutavat, ja minun tekee mieli huutaa: "Hiljaa!" Entä jos kaikki silloin vaikenevat? Huomaavatko he, että turhaan on tunti ääntä väsytetty?

Ehkä sillä hetken rauhan saa, mutta sitten taas joku enemmän ottanut kokee saavansa liian vähän huomiota. Tai pelkää muiden pitävän tyhmänä ja nauraa siksi kuuluvasti. Kaikkihan me tiedämme, että tämä auttaa.

Kuten jo ehkä huomasittekin, tässä blogissa on yksi pieni epäkohta: se on osittain englanninkielinen.

Tuossa oikealla ylhäällä lukee "Comments". Jos haluaa lisätä kommentin, pitää klikata "Add Comment" - ja sitten kommenttia kirjoittaessa näkee vielä paljon lisää jenkkiä. Itseäni ärsyttää eniten kategorioihin pakollisena kuuluva "All" eli kaikki kategoriat - ei saa pois eikä voi suomentaa. Siinä samassa lootassa se sitten on muiden suomenkielisten kategorioiden kanssa, "All".

Eihän tämä kenellekään ole mikään ongelma ymmärrettävyyden tai käytettävyyden kannalta, ainoastaan esteettinen kauhistus. Koetan kestää.

Toki olen kertonut tästä palvelun tarjoajalle. Siellä tiedostetaan asia, ja sille jotain tehdäänkin. Tässä lähimmän vuosikymmenen aikana jopa. Voikohan tuon korjaaminen oikeasti viedä muutamaa tuntia enempää? 

Tiedän, että moni blogipalvelu toimisi täysin suomeksikin. Minä vain olen sen verran uusavuton tietokoneiden ja netin kanssa, että ne yksinkertaisimmatkaan palvelut eivät ole minua totelleet. Tai sitten niistä on puuttunut jokin ominaisuus tai mahdollisuus, jonka ehdottomasti koin tarvitsevani. Tämä näyttää ja tuntuu mukavalta. Onpahan nyt vain vähän kielipuoli.