Tiedän, että minun on usein vaikea sanoa "En tiedä".

Ohjaajana koen, että työryhmä luottaa minun tietävän vastauksen kaikkiin kysymyksiin näytelmästä. En toki tiedä, ajatteleeko kukin näyttelijä erikseen näin, mutta jollain tasolla minusta tuntuu että näin sen pitäisi olla. Jos kerran toteutetaan minun visiotani, vision tulee olla selvä. Ne kerrat, jolloin en ole osannut vastata näyttelijälle, ovat jääneet hyvin mieleeni.

Vaikka siis ymmärrän, etten voi tietää kaikkea, työni on ajanut minua sitä kohti että tuntuu pahalta jos en tiedä. Jossain määrin tunnen jättäväni kysyjän pulaan.

Kyse ei ole pelkästään työstä. Muistan jo varhaisesta lapsuudesta tilanteita, jolloin olen esittänyt tietäväni. Onko kyse opitusta mallista vai vain luonteestani - en tiedä.

Tietysti olen tiennyt jo pitkään olevani kontrollifriikki. Samoin oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus on minulle tärkeää. Se tuskin tarkoittaa sitä, että miettisin kaikki asiat aina läpi, mutta jos esimerkiksi keskustelussa ei tarpeeksi puolusteta jotain näkökantaa, saatan aivan hyvin ryhtyä itse puolustamaan sitä - vaikka en välttämättä olisikaan samaa mieltä.

Oleellisinta on kai kamppailu sen ympärillä mitä voi tietää. Mitä me tiedämme, mitä me emme tiedä. Mitä me luulemme tai väitämme tietävämme. Turhaan ei sanota tiedon olevan valtaa - mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä enemmän tiedolla on merkitystä.

Lähden helposti väittämään suurieleisesti lähes asiasta kuin asiasta. Usein olen hämmentynyt itsekin, mitä suustani ryöpsähtää. Tolkun sanoja, vaikka vielä viisi minuuttia sitten en ollut koskaan ajatellut koko asiaa.

No, moni asia tietenkin on pääteltävissä - ja jos tietää jonkin verran vähän siitä sun tästä, on varsin vaivatonta yhdistellä pisteitä toisiinsa. Saada asiat kuulostamaan loogisilta.

On kuitenkin olemassa loputon määrä asioita joita en tiedä. Joita kukaan ei voi tietää.

Viime vuosina olen entistä enemmän kiinnittänyt huomiotani siihen, minkälaisia rakenteita ihmiset voivat luoda ajatuksissaan ja elämässään. Mitä ihmiset väittävät tietävänsä ja miten vahvoja voimia ovat erilaiset uskomukset, perinteet ja oppijärjestelmät. Tämä blogimerkintä on hyvin todennäköisesti preludi monille tuleville kirjoituksilleni, joten lienee hyvä tehdä asia selväksi:

Minä en tiedä.

Jos mennään aivan pohjamutiin asti, kukaan ei voi oikeasti väittää tietävänsä juuri mitään. Tämä on jossain mielessä koko filosofisen ajattelun perusta. Mutta koska se on itsessään tyhjä ja tylsä toteamus, se ei voi olla kunnollinen lähtökohta minkäänlaiselle ajattelulle. Mutta minusta se on silti asia joka meidän tulee tiedostaa.

Jos aikoo tutkia ihmisyyden ja yhteiskunnan perimmäisiä syitä, joudumme pakostakin välillä koukkaamaan tuon lauseen kautta. Joskus se on äärimmäisen vapauttava oivallus, joskus naurettava tekosyy. Joskus se on lannistavuudessaan viimeinen niitti, joskus taas se ratkaiseva innoitus edistysaskelen ottamiseen.

Nyt tietysti toivon, että se on ennen kaikkea viime mainittua.

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

Juupa juu.

Olen kaiketi saanut ystävieni keskuudessa mainetta jonkinlaisena ääninatsina. En tiedä milloin ihmiseltä katosi kaipuu rauhaan ja pehmeisiin ääniin, mutta jotenkin tuntuu että juuri kukaan ei nykyään välitä melusta.

Valitan esimerkiksi mopoista ja moottoripyöristä. En voi sietää niiden ääntä, ja olen varma että ne olisi mahdollista rakentaa hiljaisemmiksin - mutta luulen ettei sitä edes haluta. On hienoa, kun mopo ärsyttää.

Isompien ajoneuvojen peruutuspiippaus nyppii aivan julmetusti. Tekee aina mieli kysyä, tuliko autoista jossain vaiheessa äänettömiä. Näkövammaiset tuskin kaipaisivat noin kovaa ääntä - he kun oppivat poimimaan ympäristöstä tärkeitä ääniä muutenkin. Miksi piippaus on niin iso? Onko asiaa kukaan edes miettinyt? On vain lätkäisty jokin lukema papereihin. Pienempi ja tunnistettavampi ääni, sanon minä.

Valitan baarissa, kun jokin pöydällinen äityy laulamaan. Keskimäärin olen huomannut, että lauluääni, sanojen muistaminen ja nuottikorva korreloivat käänteisesti lauluhalun ja äänenvoimakkuuden kanssa. Valtaosaa asiakkaista laulelu ei häiritse.

Lauluakin pahempaa ovat erilaiset pöytärummutuksen SM-kisat, joita järjestetään hämmästyttävän usein. Useimmille mittelölajeille sentään riittää yksi vuotuinen tapahtuma.

Selkeä kuvio baareissa on taustamusiikin ja puheensorinan tasainen kipuamiskilpa. Lienee olemassa jokin yleinen ajatus, että muzak luo intiimiyttä ja vähentää noloutta. Emme halua kuulla naapuripöydän naisten tamponitarinoita. Mutta jotta puhe kuuluisi musiikin yli, pitää tietysti puhua lujempaa - ja kierre on valmis.

Hupaisinta on se, että taustamusiikilla ei ole aina edes merkitystä. Ihmiset vain kokevat että pitää puhua lujempaa. Lopulta kaikki huutavat, ja minun tekee mieli huutaa: "Hiljaa!" Entä jos kaikki silloin vaikenevat? Huomaavatko he, että turhaan on tunti ääntä väsytetty?

Ehkä sillä hetken rauhan saa, mutta sitten taas joku enemmän ottanut kokee saavansa liian vähän huomiota. Tai pelkää muiden pitävän tyhmänä ja nauraa siksi kuuluvasti. Kaikkihan me tiedämme, että tämä auttaa.

Kuten jo ehkä huomasittekin, tässä blogissa on yksi pieni epäkohta: se on osittain englanninkielinen.

Tuossa oikealla ylhäällä lukee "Comments". Jos haluaa lisätä kommentin, pitää klikata "Add Comment" - ja sitten kommenttia kirjoittaessa näkee vielä paljon lisää jenkkiä. Itseäni ärsyttää eniten kategorioihin pakollisena kuuluva "All" eli kaikki kategoriat - ei saa pois eikä voi suomentaa. Siinä samassa lootassa se sitten on muiden suomenkielisten kategorioiden kanssa, "All".

Eihän tämä kenellekään ole mikään ongelma ymmärrettävyyden tai käytettävyyden kannalta, ainoastaan esteettinen kauhistus. Koetan kestää.

Toki olen kertonut tästä palvelun tarjoajalle. Siellä tiedostetaan asia, ja sille jotain tehdäänkin. Tässä lähimmän vuosikymmenen aikana jopa. Voikohan tuon korjaaminen oikeasti viedä muutamaa tuntia enempää? 

Tiedän, että moni blogipalvelu toimisi täysin suomeksikin. Minä vain olen sen verran uusavuton tietokoneiden ja netin kanssa, että ne yksinkertaisimmatkaan palvelut eivät ole minua totelleet. Tai sitten niistä on puuttunut jokin ominaisuus tai mahdollisuus, jonka ehdottomasti koin tarvitsevani. Tämä näyttää ja tuntuu mukavalta. Onpahan nyt vain vähän kielipuoli.

Minä, tietoteknisen ymmärtämättömyyden perikuva, olen viimeinkin löytänyt itselleni sopivan tavan pitää blogia. Tässä se nyt sitten on, blogi. Huraa.

Yhtään en osaa kuvitella, kuinka paljon tulen tänne kirjoittamaan. Tiedän, että päässäni jyllää välillä paljonkin kaikenlaista sanottavaa, mutta se laiskuus. 

Kun täten avaan blogini, jään heti kylmiltäni pohtimaan sanaa täten. Sikäli kuin ymmärrän, se on tämä-sanasta johdettu adverbi ja tarkoittaa "tällä lailla", "näin" tai "tämän takia", "näin muodoin". Mikäs siinä, mutta miksi nykyään moni virallinen kirje tai puhe alkaa kyseisellä sanalla?

Jos kirjeessä ei ole kerrottu vielä mitään, niin miten voi sanoa "tällä lailla", saati sitten että "tämän takia"? "Täten kutsumme teidät juhlistamaan." Miten muka? No, ehkä se viittaa siihen koko kirjeeseen — että juuri tällä tavoin, kuoreen tungetulla kartonginpalasella. "Hyvä herra/rouva, tällä tavoin kutsumme teidät juhlistamaan." Kun et raukka muuten ymmärrä niin kerromme että tällä. Ja näillä sanoilla.