Laitoin juuri kaksi isoa, matalaa lautasta likoamaan päällekkäin. Ensin yksi lautanen tiskialtaan pohjalle, hanasta tilkka vettä, sitten toinen lautanen päälle ja vähän lisää vettä. 

Vaikka toisenkinlaista tietoa olen lukenut, niin olen käytännön elämässä kokenut hyväksi ihan hetken verran liottaa astioihin jämähtäneitä ruoanjäänteitä, ennen kuin ne laittaa tiskikoneeseen.

Hetkeä myöhemmin tajusin että kuulen ääntä. Outoa valittavaa ääntä jonka nuotti laskee koko ajan, ikään kuin joku jossain seinän takana päästäisi hitaasti ilmaa ulos ilmapallosta. 

Ihmettelin hetken, mistä ääni tulee. Kumarruin, kääntelin päätä. Tajusin että vinkuna tulee juuri päällekkäin laittamistani lautasista.

Vinkuna jatkui alun toista minuuttia. Maailmassa ei tuon minuutin ajan ollut mitään muuta, seisoin vain siinä ja kuuntelin kun ääni pikkuhiljaa hiipui kuulumattomiin. 

Minä en osaisi tarkkaan selittää miten tuo ääni syntyi. Jonkinlainen ilmatasku? Juuri sopivasti painetta, että ilma puski ulos jostain raosta? Jos yrittäisin saada äänen aikaan uudestaan, en luultavasti onnistuisi. On liikaa tekijöitä ja muuttujia, ja sattuma on monessa mukana.

Me emme tiedä kaikkea. Ja kukaan ei tiedä kaikkea sitä mitä me kaikki yhdessä tiedämme.

Joskus hyvinkin pienen asian hoitamiseen tarvitaan valtava määrä tietoa. Mahdollisuuksia astua harhaan on paljon. Siksi kannattaa tehdä asioita yhdessä, kuunnella muita. Yritän omassa elämässäni ja töissäni jatkuvasti sisäistää tätä seikkaa, joten tiedän että se on vaikeaa. Kadehdin niitä, joilta yhteistyö sujuu luonnostaan. Itse pidän yleensä jääräpäisesti kiinni omasta ajatuksestani, kunnes joku päivänselvästi osoittaa että hänellä on toimivampi ajatus.

Nyt kun olen työntänyt nimeni ja naamani politiikan maailmaan, tajuan yhdessä tekemisen merkityksen entistäkin selkeämmin. Pienenkin kunnan asioiden hoitaminen on valtava urakka, saati sitten Jyväskylän kokoisen kaupungin. Kukaan ei pysty perehtymään kaikkeen. 

Me kaikki olemme osia lukuisissa erilaisissa kokonaisuuksissa, parisuhteista ja perheistä yrityksiin, organisaatioihin, laitoksiin... aina kuntaan ja valtioon saakka. Meillä on niissä paikkamme sen mukaan mitä olemme luvanneet, mihin olemme sitoutuneet, mitä osaamme, mitä haluamme oppia, mihin olemme valmiita.

Usein varmasti tuntuu siltä, että olemme lautasia pinoissa. Meille on jätetty ehkä tilkka vettä ja vähän ilmaa. Joskus paine on musertaa meidät. On pakko sanoa jotain — jopa huutaa. Joskus, joillekuille, se on yksi pitkä valittava huuto joka lopulta häipyy kuulumattomiin.

Niitä kokonaisuuksia, joissa emme ole, on usein helppo kritisoida. "Miksi tämä ei toimi näin?" "Miksi he eivät tee tällä lailla?" "Kaikkien pitäisi tehdä näin!" "Minä tietäisin tasan mitä tehdä!"

Meillä kaikilla on pinomme. Me tiedämme mitä ympäristön paine on. Me tiedämme, että kaikki ei ole kiinni vain siitä, mitä yksi ihminen tekee — kaikki liittyy kaikkeen.

Ja ennen kuin kritisoimme, olisi hyvä perehtyä. Ja perehtyä huolella. Luultavasti sitten jo ymmärtäisikin, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia.

Olen laajasti ottaen sitä mieltä, että asioiden hoitamiseen tarvittaisiin holistista otetta ja näkemystä — laaja-alaista perehtymistä, kokonaiskuvan mielessä pitämistä, kaiken yhteyden ymmärtämistä.

Mutta heti kun sukeltaa sisään yhteenkin osakokonaisuuteen, tajuaa että ettei tiedä sen ongelmista mitään.
Eikä kellään ole mahdollisuutta tietää kaikkea kaikesta.

Politiikka nähdään usein vallanhaluisten ihmisten taisteluna siitä kuka saa äänensä kuuluviin, kuka pääsee pinon päällimmäiseksi. Ja varmasti järjestelmässä on paljon sellaista, mikä kuluttaa matkan varrella kirkassilmäisintä ja optimistisintakin idealistia. 

Ulkopuolelta on helppo sanoa, että tuo kuuntelee vain noita ja tuo tekee näin koska siitä on etua hänelle ja tuo varmaan ottaa lahjuksia vastaan ja tuo ja tuo ja tuo ja tuo... Epäilemättä ihmiset eivät aina toimi oikein, mutta me emme koskaan pääse tästä ongelmasta eroon ellemme ensin yritä ymmärtää sitä. Ellemme ensin mene sinne sisään, tutustu, perehdy, kuuntele ja opi.

Politiikan kuuluisi olla keskustelua. Asioiden hoitamista yhdessä. Kaikkien kuuntelemista ja päätösten tekemistä parhaimman tiedon valossa.

Valitettavan helppoa on pelotella ja hämätä — ottaa yksi pieni tilastotieto ja yleistää se ja käyttää sitä hyväkseen. Se tepsii niihin, jotka eivät ehdi tai jaksa perehtyä asiaan itse, ja jotka kuulevat juuri sen johtopäätöksen jonka haluavatkin kuulla.

Tämä kaikki ryöpsähti mieleeni siitä, kun laitoin kaksi lautasta päällekkäin, kuulin ja jäin kuuntelemaan.

Nyt tiskikone jo hurisee hyväntuulisesti. Lähes täydellinen järjestelmä toimii harmoniassa, irrottaa kaikkea vanhaa ja kiinni jämähtänyttä. Astiat ovat kohta puhtaita. Kun nyt saisin vielä tuon pöydänkin puhtaaksi.
​
Tämä kaikki lähti yhdestä äänestä. Mikä vaikutus voi olla yhdellä äänellä.

Miten joku voi kieltää evoluution olemassaolon?

Miten ihminen voi kävellä tässä maailmassa silmät niin kiinni ettei näe kaikkein selvimpiä, kiistattomasti oikeaksi osoitettuja faktoja?

Säännöllisesti tulee vastaan juttuja kreationisteista, nuori- ja jopa litteämaalaisista ja monista muista kuriositeettiryhmistä — ja vaikka ne jakautuivatkin akselille täysin naurettavasta jopa jollain pienellä todennäköisyydellä oikeassa oleviin, on nimenomaan evoluution kieltäminen outoa. Se kun näyttäytyy meille joka puolella, lukemattomin eri tavoin.

Tiedän, että en voi absoluuttisella varmuudella sanoa mitään suunnilleen mistään. Absoluuttinen varmuus vallitsee vain joidenkin logiikan peruslausekkeiden suhteen, ja kaikki muu voi olla unta tai harhaa. Siksipä moisen miettiminen tuntuu minusta ajanhukalta — jos olen ihmisparisto Matrixin voimaverkossa tai aivot vadissa, en voi ikinä saada siitä täyttä varmuutta. Miksi siis miettisin sitä?

Lähden siitä, että aistit kertovat aivoilleni kutakuinkin millainen todellisuus on. Jos todellisuus on oikeasti jotain muuta, se ei ole sitä kuitenkaan minulle — kokevana entiteettinä. Kun keskustelen muiden ihmisten kanssa, he kaikki puhuvat ja käyttäytyvät ikään kuin kokisivat todellisuuden osapuilleen samalla tavoin kuin minä.

Tiedän, että aistit voivat pettää meitä ja että aisteja voi pettää. Tiedän, että kieli on kommunikointivälineenä rajallinen. Ja nämä on otettava toki huomioon. Mutta kun tämän pitää mielessä, kun on valmis sopivassa määrin kyseenalaistamaan ja epäilemään, maailmaa voi mielestäni tarkastella suht turvallisin mielin. En usko että se tarjoaa mitään totaalisia yllätyksiä. En usko että kaikki on huomenna selittämättömästi lilanväristä tai painovoima puolet entisestä. Ei kai sekään olisi mahdotonta, mutta se vain olisi uskomattoman epätodennäköistä eikä siis sen takia huoleni väärtti. Väitän myös, että useimmat ovat asiasta samaa mieltä joko tietoisesti tai tiedostamattomasti.

(Eri mieltä olevien saattaa olla turha jatkaa lukemista. Enkä tarkoita tätä blogia vaan lukemista ylipäätään.)

Kun Darwin muinoin esitti ajatuksen, että kaikki ihmiset — ja ylipäätään kaikki eliöt — polveutuvat aiemmista eliölajeista, se oli monessa mielessä uutta ja mullistavaa. Se soti vastaan lähes kaikkea sitä mitä ihmisille oli lapsena opetettu ja minkälaiseen todellisuuteen he olivat kasvaneet. Darwinilla oli lajiutumisesta hyvin vahvoja todisteita, mutta kun nuo todisteet olivat lähinnä outoja lintuja maapallon toisella puolella, ne oli helppo sivuuttaa.

Darwinin lajiteorian hyväksyminen otti aikansa. Sitä oli erittäin vaikea havainnoida käytännön elämässä — uuden lajin syntymistä ei päässyt kovin usein todistamaan. Kun kirkkokin vielä pelotteli kansaa helvetin tulella, ymmärrän hyvin että kansan oli helpompi mennä Darwinin pilkkaajien puolelle. Sitä paitsi ajatus, että esi-isä olisi jonkinlainen karvainen puissakiipeilijä, ei ollut omiaan nostamaan luomakunnan kruunun itsetuntoa.

Mutta miten ihmeessä he saattoivat kieltää evoluution, sen että kaikki muuttuu, muuntuu ja kehittyy? Miten yhä edelleen joku voi kieltää evoluution?

Nykyään jopa lajiutumisesta, Darwinin teorian mullistavammasta osuudesta, on niin vakuuttavat todisteet että luulisi ainoastaan kaikkein sekopäisimpien ihmisten epäilevän esi-isiemme karvaisuutta ja niiden esi-isien eväkkyyttä — silti kreationismin suosio on monessa maassa vahvassa kasvussa. Fine. Whatever. Mutta evoluutio!

Evoluution periaate on yksinkertaisista yksinkertaisin: jokin yksilö pärjää ja jatkaa sukuaan, jokin yksilö ei. Ympäristö antaa aina ja kaikkialla puitteet sille, minkälaiset yksilöt pärjäävät. Toisin sanoen jokin yksilö sopii aina ympäristöönsä muita paremmin, ja sillä on suuremmat mahdollisuudet selvitä.

Me kaikki olemme erilaisia. Identtiset kaksosetkin ovat erilaisia tuhansilla tavoilla jo syntyessään. Mikään yksilö, kukaan meistä, ei ole tasa-arvoisessa asemassa. Joku on aina hieman nopeampi, joku vahvempi, joku miellyttävämmän näköinen tai hajuinen, joku älykkäämpi tai neuvokkaampi. Joku voi olla selvästi tyhmempi tai kömpelömpi, mutta selvästi muita innokkaampi jatkamaan sukuaan.

Solujen jakautumisessa säännöllisesti tapahtuvat pienet virhekopioitumiset saavat aikaan eroja, ympäristö on jopa kahdelle vierekkäin pesässä tutisevalle linnunpoikaselle erilainen. Epäreilua tai ei, näin asia on. Meistä kaikista kasvaa erilaisia. Ja toiset pärjäävät toisia paremmin.

Sattumalla on tietysti osuutensa. Joskus heikompi selviää tuurilla. Mutta maailman kaikissa triljoonissa soluissa joka hetki tapahtuvat triljoonat muutokset ovat kenttä jossa pätevät kuitenkin todennäköisyyksien lait. Vaikkei missään tapauksessa aina, niin useimmiten vahvempi, nopeampi, älykkäämpi tai kauniimpi pärjää.

Joskus auttaa isommat evät tai siivet, joskus nimenomaan pienemmät. Joskus häntä on hyvä, joskus se on lähinnä tiellä. Joskus oudoista oudoin mutaatiokin, esimerkiksi yksinkertaisimman näköelimen esiaste, on joko hyödyksi tai ei millään tavalla haitaksikaan. Jonain päivänä silmä on vakio-ominaisuus ja sokeana syntyvät heikommassa asemassa. Kenties jonain päivänä jokin alati muuttuvan ympäristömme ilmiö tekee näkökyvyttömistä evoluution suosikkeja.

Miten voi olla ihmisiä, jotka eivät näe näin itsestään selvää asiaa? Niin kauan kuin olemme valinneet vahvimmat varsat seuraaviksi siitosoreiksi ja osan maukkaimmista siemenistä seuraavan viljasadon lähtökohdaksi, me olemme ymmärtäneet evoluutiota intuitiivisesti. Miten joku voi väittää että mikään maailmassa ei muutu?

Evoluution kieltäjiä lienee kahdenlaisia: niitä jotka eivät ymmärrä mistä siinä on kyse ja niitä jotka kieltävät sen koska pelkäävät uskonnollisen yhteisönsä tai muun vastaavan tahon reaktiota.

Kummassakin tapauksessa auttaisi tieto. Ei se tieto mitä koulussa tungetaan ulkoa opeteltavassa muodossa päähämme vaan se mikä sinne tarttuisi jos koulu saisi meidät aidosti kiinnostumaan, pohtimaan, epäilemään ja kyseenalaistamaan.

Maailmassa on varmasti vaikeitakin asioita. Evoluution periaate ei ole yksi niistä.

Tiedän, että minun on usein vaikea sanoa "En tiedä".

Ohjaajana koen, että työryhmä luottaa minun tietävän vastauksen kaikkiin kysymyksiin näytelmästä. En toki tiedä, ajatteleeko kukin näyttelijä erikseen näin, mutta jollain tasolla minusta tuntuu että näin sen pitäisi olla. Jos kerran toteutetaan minun visiotani, vision tulee olla selvä. Ne kerrat, jolloin en ole osannut vastata näyttelijälle, ovat jääneet hyvin mieleeni.

Vaikka siis ymmärrän, etten voi tietää kaikkea, työni on ajanut minua sitä kohti että tuntuu pahalta jos en tiedä. Jossain määrin tunnen jättäväni kysyjän pulaan.

Kyse ei ole pelkästään työstä. Muistan jo varhaisesta lapsuudesta tilanteita, jolloin olen esittänyt tietäväni. Onko kyse opitusta mallista vai vain luonteestani - en tiedä.

Tietysti olen tiennyt jo pitkään olevani kontrollifriikki. Samoin oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus on minulle tärkeää. Se tuskin tarkoittaa sitä, että miettisin kaikki asiat aina läpi, mutta jos esimerkiksi keskustelussa ei tarpeeksi puolusteta jotain näkökantaa, saatan aivan hyvin ryhtyä itse puolustamaan sitä - vaikka en välttämättä olisikaan samaa mieltä.

Oleellisinta on kai kamppailu sen ympärillä mitä voi tietää. Mitä me tiedämme, mitä me emme tiedä. Mitä me luulemme tai väitämme tietävämme. Turhaan ei sanota tiedon olevan valtaa - mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä enemmän tiedolla on merkitystä.

Lähden helposti väittämään suurieleisesti lähes asiasta kuin asiasta. Usein olen hämmentynyt itsekin, mitä suustani ryöpsähtää. Tolkun sanoja, vaikka vielä viisi minuuttia sitten en ollut koskaan ajatellut koko asiaa.

No, moni asia tietenkin on pääteltävissä - ja jos tietää jonkin verran vähän siitä sun tästä, on varsin vaivatonta yhdistellä pisteitä toisiinsa. Saada asiat kuulostamaan loogisilta.

On kuitenkin olemassa loputon määrä asioita joita en tiedä. Joita kukaan ei voi tietää.

Viime vuosina olen entistä enemmän kiinnittänyt huomiotani siihen, minkälaisia rakenteita ihmiset voivat luoda ajatuksissaan ja elämässään. Mitä ihmiset väittävät tietävänsä ja miten vahvoja voimia ovat erilaiset uskomukset, perinteet ja oppijärjestelmät. Tämä blogimerkintä on hyvin todennäköisesti preludi monille tuleville kirjoituksilleni, joten lienee hyvä tehdä asia selväksi:

Minä en tiedä.

Jos mennään aivan pohjamutiin asti, kukaan ei voi oikeasti väittää tietävänsä juuri mitään. Tämä on jossain mielessä koko filosofisen ajattelun perusta. Mutta koska se on itsessään tyhjä ja tylsä toteamus, se ei voi olla kunnollinen lähtökohta minkäänlaiselle ajattelulle. Mutta minusta se on silti asia joka meidän tulee tiedostaa.

Jos aikoo tutkia ihmisyyden ja yhteiskunnan perimmäisiä syitä, joudumme pakostakin välillä koukkaamaan tuon lauseen kautta. Joskus se on äärimmäisen vapauttava oivallus, joskus naurettava tekosyy. Joskus se on lannistavuudessaan viimeinen niitti, joskus taas se ratkaiseva innoitus edistysaskelen ottamiseen.

Nyt tietysti toivon, että se on ennen kaikkea viime mainittua.