avantologia
  • Alku
  • cv
  • media
  • ääni
  • video
  • kuva
  • linkki
  • Blog
  • Portfolio

Kirous ja kuolema, osa 2: Fiktiivinen todellisuus

13/7/2014

0 Comments

 

Sain juuri lukea kolmen eri lehden kommentit Kanavateatteriin ohjaamastani Kivenpyörittäjän kylästä. Kaikki kolme mainitsivat erittäin monisanaisesti sen, että esityksessä kiroillaan. Kaksi tuomitsi, yksi suhtautui neutraalimmin, mutta ilman parin kappaleen analysointia ei kiroilusta yli päästy.

Luultavasti dramatisointini sanoista noin prosentti tai alle on jonkin sortin kirosanoja. Jospa arvioissa olisikin analysoitu samalla hartaudella ja samassa suhteessa myös kaikkia näytelmän temaattisia aspekteja!

Olisi ollut mahtavaa lukea Keskisuomalaisesta kolmen sivun mittaista artikkelia Kivenpyörittäjästä — missä olimme kriitikon mielestä tavoittaneet Turusen alkuperäisteoksen teemat, missä emme. Missä olimme oivallisesti tai vähemmän oivallisesti poikenneet kirjasta. Miten eri hahmot ilmensivät eri teemoja, miten esityksen sanoma vaikutti. Miten näyttelijät onnistuivat tehtävissään?

Mutta ei. Joitakin teemoja mainittiin, mutta miten olimme niiden käsittelyssä onnistuneet — aika lailla raapaisuksi jäi tämä analyysi.

Mutta se kiroilu! Ai että sitä kiroilua! Kylläpä kiroiltiin! Korvat menivät lukkoon jo kolmen kirosanan jälkeen, ja sittenkin mokomat jatkoivat sitä kiroilua! Ja ohjaaja oikein erikseen puolusteli sitä käsiohjelmassa!

Ei muuten puolustellut. Ja jos suoraan sanotaan, en missään vaiheessa harjoituskautta edes juuri noteerannut kirosanoja. Ilmeisesti kuvittelin tyhmyyksissäni, että ne kuuluvat näytelmän henkilöiden normaaliin puhetapaan, ja minä tässä vain yritän yhdessä työryhmän kanssa tuoda Turusen herkullisia, rikkaita henkilöhahmoja eloon.

Edellinen blogimerkintäni, tämän sisarmerkintä, käsitteli kiroilua yleensä. Tässä pohdiskelen kiroilua näyttämöllä, elokuvassa ja kirjallisessa taiteessa, sekä sitä miten yleinen mielipide ja julkinen sana kiroilun kokevat.

Kaikki eivät kiroilusta pidä. Se heille suotakoon. Jos esityksessä kiroillaan, on ihan ok että se arviossa mainitaan. Ihmiset voivat halutessaan jättää esityksen katsomatta. Samoinhan katsotaan hyväksi kertoa, mikäli näytelmässä tai elokuvassa on paljasta pintaa tai väkivaltaa.

Väkivallasta ei näissä kolmessa lukemassani arviossa valtavasti puhuttu. Lähes maininnan tasolla meni: ryypätään ja riehutaan. Henkisestä väkivallasta ei puhuttu kuin siinä yhteydessä että hahmot solvaavat toisiaan mitä iljettävimmillä tavoilla. Esimerkiksi Jaanan ahdistavaa asemaa Oinosten perheessä ei katsottu tarpeelliseksi mainita. Saati paria ihmisoikeusrikosta.

Mutta se kiroilu. Voi että kun siinä kiroiltiin!

Kirja, näytelmä tai elokuva on tarina. Tarina kertoo useimmiten ihmisistä, lähes poikkeuksetta se kuvaa suoraan tai allegorisesti jotain todellisuudestamme. Teos voi tehdä sen analyyttisesti, kiihkottomasti, paatoksella, romantisoiden, korostaen hyviä tai huonoja asioita... Kirjaimellisesti loputtomin eri tavoin.

Heikki Turusen kirjat kertovat tästä maailmasta, usein oikeasti eläneistä ihmisistä, oikeasti olemassa olevissa paikoissa. Turunen ymmärtääkseni tuntee monia henkilöhahmojensa esikuvista. Tietysti nimiä ja muita yksityiskohtia on muutettu, mutta monet tarinoista ovat olleet niin lähellä todellisuutta että niitä ei ole voitu esittää teattereissa lähellä todellisia tapahtumapaikkoja ennen kuin vasta hyvin pitkän ajan jälkeen. Mikäli olen oikein käsittänyt, vasta tiettyjen ihmisten edesmentyä.

Turunen kirjoittaa sitä mitä kuulee, näkee ja kokee. Teksti on mutkatonta mutta käsinkosketeltavan realistista ja vahvaa. Juuri siksi Kivenpyörittäjän kylä, Simpauttaja ja monet muut Turusen kirjat ovat saavuttaneet suurta suosiota. Ne puhuttelevat, ne osuvat.

Kirjailija tekee jokaisen kirjan, luvun, kappaleen, lauseen ja sanan kohdalla valintoja. Kaikki on jossain määrin hänen vallassaan. Mutta aiemmin tehdyt valinnat rajoittavat aina seuraavia. Henkilöiden on käyttäydyttävä jonkin tietyn logiikan mukaan, muuten kirjasta todennäköisesti tulee kaoottinen ja epäuskottava. Myös hahmojen oma ja keskinäinen kielenkäyttö määräytyvät näiden lainalaisuuksien mukaan.

Turunen on valinnut naturalismin, hän kirjoittaa niin kuin on kuullut, hän kirjoittaa niin kuin uskoisi henkilöiden puhuvan. Ja ihmiset nyt vain puhuvat sillä tavoin.

Kun luen Seitsemää veljestä, pidän kyllä kielestä. Se on raskasta mutta ei vaivalloista, se on paksua mutta silti notkeaa. Se ei silti kuulosta sellaiselta miten arvelen kansan tuohon aikaan puhuneen. Ennemminkin sävy on monissa kohdissa eeppisen runollinen. Veljekset ovat lukemattomuudestaan ja sivistymättömyydestään huolimatta verrattomia sanankäyttäjiä ja filosofeja. He tietävät kaikkien sanojen kaikki synonyymit ja käyttävät niitä taiten — he jopa keksivät uusia ilmauksia sanoille ettei heidän puheenpartensa vain kuulostaisi tavanomaiselta.

Tämä oli Aleksis Kiven valinta. Hän tavoitteli tiettyä päämäärää. Hän sai innoituksensa Homeroksesta, Raamatusta ja lukuisista eri maiden klassikoista. Elettiin kansallisromantiikan aikaa, oli tärkeä nostaa tavallinen ihminen esiin. Näin Kivikin luuli tekevänsä, näin me näemme hänen tekstinsä tänä päivänä. Hän on kansalliskirjailijamme.

Mutta mitä hänestä ajateltiin hänen elinaikanaan? Tämänkin me tiedämme, koska Kiven elämäntarinasta on tehty osa meidän kansamme legendaa. Me tiedämme Ahlqvistin ja hänen johtamansa hienostelijat jotka eivät voineet suvaita että suomalaisista annettaisiin näin kauhea kuva.

Veljekset vanhimmasta nuorimpaan, tyhmimmästä nokkelimpaan puhuvat kaikki kauniimmin ja rikkaammin kuin juuri kukaan meistä. Kivi oli siloitellut kansan puhetta yli kaikkien rajojen — hän vain ei ollut tajunnut siloitella kansan tekemisiä! Veljekset juovat ja tappelevat, möyrivät metsissä, pakoilevat koulutusta ja sivistystä. Kivi rakensi upean allegorian metsien kansan asteittaisesta sivistymisestä — eivätkä hänen vastustajansa kyenneet näkemään veljesten huonotapaisuuden tuolle puolen.

Ahlqvistin mielestä kansan moraali tarvitsi ylevämpiä esikuvia, ahkeria ja nuhteettomia korvenraivaajia, sisukkaita ja hyveellisiä puolijumalia. Kansaa ei yksinkertaisesti saanut kuvata niin likaisena ja kurittomana kuin Kivi teki.

Nyt me naureskelemme Ahlqvistin näkemyksille. Me lähes vihaamme Ahlqvistia samalla kun surkuttelemme köyhyyteen ja nälkään kuollutta kansalliskirjailijaamme. Ei taida löytyä yhden yhtä suomalaista, joka inhoaisi Kiven veljeksiä koska nämä ovat kerrassaan liian huonotapaisia.

Mutta aina kun tulee joku uusi kirjailija, joka ravistelee pölyjä, uskaltaa sanoa asioita suoremmin ja näyttää millaisia me todella olemme, osa meistä järkyttyy niin että paska nousee peräsuolesta asti takaisin suuhun ja on aivan pakko oksentaa tuo järkytys ja pakokauhu ulos muiden päälle.

Minä en edes ole niin lukenut ja perillä asioista että osaisin tähän listata kattavasti ja tärkeysjärjestyksessä tällaiset kirjailijat, mutta kaikki tietävät ainakin Minna Canthin, Väinö Linnan, Hannu Salaman, Timo K. Mukan, Pirkko Saision ja Jouko Turkan. Varmasti löytyy lukuisia merkittävämpiä esimerkkejä.

Myös Turunen on saanut oman osansa paheksunnasta. Kansan syvät rivit saattavat tykätä, kulttuurinvartijat eivät aina.

Kivenpyörittäjän kylässä on upea asetelma ja rakenne. Se kertoo Suomesta ja suomalaisuudesta lukemattomilla eri tavoilla, isossa ja pienessä mittakaavassa. Se saattaa hyvin olla yksi kaikkien aikojen onnistuneimpia teoksia, ja ennustan sen merkityksen kasvavan vuosikymmenten myötä. Siinä on kosolti toivoa. Se kuvaa isoa murrosta ja muutosta, ja sellainen on aina rajua ja väkivaltaista, mutta kirja hengittää, saa nauramaan, saa liikuttumaan. Useissa kohdissa se saa minut tuntemaan itseni hyväksi ihmiseksi. Yllätyin itsekin, mitä kaikkea kirjasta löytyi kun aloin sitä dramatisoida.

On hyvin mahdollista, etten saanut kirjan teemoja esiin oikeissa suhteissa ja hallitusti, mutta on silti todella omituista ajatella että näytelmään mukaan saamani asiat jotenkin hukkuisivat kiroilun alle. Ehkä asiaa pitäisi kysyä laajemmin. Ehkä pitäisi tehdä gallup.

Tosin en tiedä, mitä kyselyn tuloksella sitten tekisin. En varsinaisesti koe mielekkääksi ruveta rampauttamaan hahmojen puheenpartta. Varmasti jonkin verran kirosanoja saisi otettua pois. Sittenkö kaikki olisi hyvin? Tappeleminen on ok, juominen on ok. Niitähän ah niin velmujen Jukolan veljestenkin odotetaan harrastavan. Turpiin vain töykeitä Toukolan poikia, sepä on heille oikein!

Entäpä pinnan alla kytevä tuli? Kateus, ylpeys, ennakkoluuloisuus, naapuriviha? Jos olisin nyhtänyt kaiken kiroilun pois, olisivatko nämä saaneet olla? Jos näin on, tarkoittaako se sitä että ne ovat vähemmän vaarallisia, vähemmän merkityksellisiä asioita?

Aivan. Kyllähän sen kanssa elää, että kehitysvammainen lapsi piilotetaan vierailta. Eikä se nyt niin iso juttu ole, että lapsi tukahtuu vahempien riitojen alla. Mielikseenhän sitä kuuntelee kun joku kateellinen moittii toista siitä että tämä muka leveilee ruotsalaisautollaan ja stereoillaan. Ja kaikki itsemurhat, vieraissakäynnit, tappelut ja uhkailut nyt kuuluvat asiaan.

Mutta on se kun ei voi olla kiroilematta. Sitä minä en ymmärrä että aina pitää kiroilla. Kyllä minä nyt muutenkin uskon, onko aina pakko kiroilla! Minulle tulee niin paha mieli kun tuo ylpeä, turhamainen ja katkeroitunut lapsensahylkääjä kiroilee!

Kuten erään Raptorin muinaisen kappaleen, tämän blogimerkinnän viimeinen sana on hyvin harkittu.

Voi vittu.

0 Comments

Kirous ja kuolema, osa 1: Arkitodellisuus

13/7/2014

1 Comment

 

Mikä meitä niin erityisen kovasti kammoksuttaa kiroilussa?

Voimasanojen ja alatyylisen sanaston käyttäminen on huono tapa, niin kuin lakki päässä syöminen, käsien pesemättä jättäminen ennen ruokailua tai kengät jalassa sisälle käveleminen. Niin ei sovi tehdä.

Meidän elämämme koostuu valtavasta määrästä erilaisia sääntöjä, tapoja ja tottumuksia sekä siitä miten me niihin suhtaudumme. Joka asiaan ja tilanteeseen on olemassa sovitut pelisäännöt ja menettelytavat. Ja ilmeisesti useimmat ovat sitä mieltä että missä näin ei ole, siellä vallitsee kaaos.

Hyväksi havaittuja käytänteitä on toki joskus ihan järkevää muotoilla säännöiksi tai laeiksi. Kaikki tietävät, miten kuuluu toimia. Mitä vähemmän epätietoisuuden varjo roikkuu päittemme yläpuolella, sitä helpompaa elämä on.

Mutta missä vaiheessa meiltä unohtui, että sääntöjä kuten mitä tahansa vallitsevaa asiaa tulee voida kyseenalaistaa? Jokaista tapaa ja lakia voidaan tarkastella erikseen, pohtia onko se itse asiassa järkevä.

Käsien peseminen esimerkiksi on hygieenistä. Vaikka kuinka toitotetaan, että lasten on hyvä syödä hiekkaa ja kissankakkaa, vaikka sairaaloissa on jo niin hygieenistä että vaaralliset sairaalabakteerit mellastavat lähes rajatta, me emme voi kiistää sitä että käsien peseminen — ja peseytyminen ylipäätään — on auttanut ihmiskuntaa voittamaan lukemattomia tauteja.

Toisaalta sääntö lakki päässä syömisestä on melko arbitraarinen. Mitä merkitystä sillä on, syökö pää peitettynä vai ei? Toki jos lakki on peltotöistä likainen, voi olla parempi jättää se porstuaan, mutta siisti lakki saattaisi jopa estää hiusten putoilun ruokaan — tästä syystähän keittiötyöntekijöillä on usein lakit. Mutta syödessä moinen on saatanasta.

Voimasanojen käytöllä on pitkät perinteet. Tyypillisesti sanat viittaavat joko myyttisiin olentoihin ja paikkoihin (perkele, saatana, helvetti, jumalauta) tai voimakkaita tunteita herättäviin ja jopa vietteihimme vetoaviin asioihin (paska, vittu, perse). Sanat kiteyttävät jonkin alkukantaisemman tunteenpurkauksen, usein kai alunperin kokonaisen loitsun muodossa.

Joskus muinoin, kun me vielä elimme maailmassa jota hallitsivat taikavoimat ja mielikuvitusolennot, oli tietysti ymmärrettävää ettei pahoja voimia pitänyt manata esiin tai herran nimeä lausua turhaan. Mutta entä nykyään?

En sano, että pitäisi tieten tahtoen mennä suureen ääneen noitumaan keskelle suviseuroja — yhteisöillä on omat sääntönsä ja tapansa, ja jos sellaiseen haluaa mukaan mennä niin oppikoon heidän tavoilleen.

Mutta valtio on erilainen yhteisö. Valtiossa on olennaista ymmärtää että kaikilla on oikeus elää ja olla niin kuin haluaa, kunhan noudattaa lakeja. Ja laitkin ovat yhteisiä sopimuksia joita voidaan muuttaa olosuhteiden mukaan. Jos jokin asia halutaan kieltää, sille on oltava hyvät perusteet. Mikä on hyvä perustelu kiroilun kieltämiselle?

Monet kerrat kansa (tai ainakin media) on kauhistellut, kun urheilijalta tai muulta esikuvaksi miellettävältä julkkikselta on päässyt haastattelussa kirosana. Että kyllä pitäisi olla näillä esikuvilla vastuuta, että eivätkö ymmärrä että lapset ottavat vaikutteita.

Harva julkisuuden henkilö on pyytänyt päästä esikuvaksi. Osa heistä ei ole edes pyytänyt päästä julkisuuden henkilöksi. Mikä oikeus meillä on vaatia heitä toimimaan esikuvina?

Ja minkälaisia vaikutteita lapset sitten voivat kiroilijalta saada? Aivan, he voivat ruveta kiroilemaan. Toisin sanoen kiroilu on huono asia koska se voi saada jonkun toisenkin kiroilemaan. Jään odottamaan, että joku tekee lakialoitteen haukottelua vastaan.

On mahdollista argumentoida, että kiroilu köyhdyttää kieltämme. Tavallisimmin käytetty esimerkki on nuorison jo lähes täytesanaksi kulunut, joka lauseeseen läsähtävä vittu. Epäilemättä vitun köyhdyttävä vaikutus on jotenkin mitattavissa ja osoitettavissa, mutta jos saisimme vaikka nyt sitten kuolemanrangaistuksen uhalla vitut pois nuorten suista, luuleeko joku että tilalle ilmestyy sivistyssanoja ja Eino Leinoa? Eivätköhän aukot täyty totatuksella ja niinkutuksella.

Luultavasti se osa nuorisosta, joka ei kykene muuhun kuin toistelemaan vittua, totaa ja niinkua, ei ole se joka vie meitä kehityksessä eteenpäin — ainakaan kielikeskeisillä alueilla. Oli miten oli, kiroilun kieltäminen ei näiden nuorten kielellistä kapasiteettia kasvata.

Uskoakseni olisi aika vaikea millään tutkimuksilla osoittaa, että kiroilu todella vahingoittaisi yhteiskuntaa tai ympäristöä. Miksi siis kauhistella sitä? Sanoissa itsessään ei ole taikavoimia. Me vain miellämme jotkin sanat vahvoiksi ja latautuneiksi. Sanat auttavat sanojaansa purkamaan paineita sisältään — voisi siis jopa väittää että kiroilu on terveellistä.

Piereskely ja röyhtäilykin ovat monien mielestä huonoja tapoja. Vasta ihan hiljattain on alettu ymmärtää että kaasujen pidättely voi olla erittäin ikävää terveyden kannalta. On paljon kulttuureja, joissa näihin elintoimintoihin ei liity mitään paheellista. Silloin kun pierettää, pitää pieraista.

Hupaisaa on toki se, että monissa tällaisissa kulttuureissa — esimerkiksi Japanissa — tunteenpurkaukset ja kiroilu ovat erittäin huonoa käytöstä.

Ymmärrän sen, että sanan paska sanominen ruokapöydässä voi tuoda jonkun mieleen kuvan haisevasta, höyryävästä läjästä. En minäkään halua syödessä ihan kaikkea kuunnella. Mutta muinaisen taruhahmon mainitseminen ei minua liikuta mitenkään.

Itse en ole koskaan liiemmin kiroillut, mutta ihan viime vuosina olen huomannut voimasanojen irtoavan huuliltani yhä useammin kun puhun jostakin ihmiskunnan keksimästä tyhmyydestä jota kukaan ei osaa perustella. Eli vaikkapa kiroilun kauhistelusta.

Ja miten maailma muuttuisi, jos emme opettaisi lapsille joidenkin sanojen olevan pahoja tai vältettäviä? Käyttäisimmekö edes sellaisia? Voi olla, että jotkin täysin sattumanvaraiset sanat — mahdollisesti jokaisella meistä eri sanat — muodostuisivat henkilökohtaisiksi paineenpurkukeinoiksi. Ehkä me vain huutaisimme, ilman sanoja.

On ehkä etäisesti kuviteltavissa, että jos yhteiskunta muuttuisi suhtautumisessaan neutraalimmaksi kirosanojen suhteen, jos siis kukaan ei hätkähtäisi tai paheksuisi perkeleen tai vitun kuullessaan, joillekuille tulisi tarve etsiä vielä voimakkaampia sanoja. Mutta millä ilveellä nuo sanat muodostuisivat yleisessä kielenkäytössä paheksuttaviksi? Mitä sanoja ne ylipäätään mahtaisivat olla?

Olen valmis kuuntelemaan ja muuttamaan mielipidettäni, jos joku kertoo yhdenkin hyvän syyn miksi kiroilu on asia jota pitäisi aivan erityisesti vältellä.

1 Comment

Täten avaan

13/2/2013

0 Comments

 
Minä, tietoteknisen ymmärtämättömyyden perikuva, olen viimeinkin löytänyt itselleni sopivan tavan pitää blogia. Tässä se nyt sitten on, blogi. Huraa.

Yhtään en osaa kuvitella, kuinka paljon tulen tänne kirjoittamaan. Tiedän, että päässäni jyllää välillä paljonkin kaikenlaista sanottavaa, mutta se laiskuus. 

Kun täten avaan blogini, jään heti kylmiltäni pohtimaan sanaa täten. Sikäli kuin ymmärrän, se on tämä-sanasta johdettu adverbi ja tarkoittaa "tällä lailla", "näin" tai "tämän takia", "näin muodoin". Mikäs siinä, mutta miksi nykyään moni virallinen kirje tai puhe alkaa kyseisellä sanalla?

Jos kirjeessä ei ole kerrottu vielä mitään, niin miten voi sanoa "tällä lailla", saati sitten että "tämän takia"? "Täten kutsumme teidät juhlistamaan." Miten muka? No, ehkä se viittaa siihen koko kirjeeseen — että juuri tällä tavoin, kuoreen tungetulla kartonginpalasella. "Hyvä herra/rouva, tällä tavoin kutsumme teidät juhlistamaan." Kun et raukka muuten ymmärrä niin kerromme että tällä. Ja näillä sanoilla.
0 Comments

    :arkisto

    February 2021
    July 2014
    May 2013
    March 2013
    February 2013

    :kategoriat

    All
    Blogi
    Käytös
    Käytös
    Kieli
    Melu
    Politiikka
    Tiede
    Tieto
    Uskonto

    :muut blogit

    Romeo ja Julia 2012
    Dracula 2010
    Euroopan-matkani 2008
    Aasian-matkani 2013


    RSS Feed

Powered by Create your own unique website with customizable templates.