Tiedän, että minun on usein vaikea sanoa "En tiedä".
Ohjaajana koen, että työryhmä luottaa minun tietävän vastauksen kaikkiin kysymyksiin näytelmästä. En toki tiedä, ajatteleeko kukin näyttelijä erikseen näin, mutta jollain tasolla minusta tuntuu että näin sen pitäisi olla. Jos kerran toteutetaan minun visiotani, vision tulee olla selvä. Ne kerrat, jolloin en ole osannut vastata näyttelijälle, ovat jääneet hyvin mieleeni.
Vaikka siis ymmärrän, etten voi tietää kaikkea, työni on ajanut minua sitä kohti että tuntuu pahalta jos en tiedä. Jossain määrin tunnen jättäväni kysyjän pulaan.
Kyse ei ole pelkästään työstä. Muistan jo varhaisesta lapsuudesta tilanteita, jolloin olen esittänyt tietäväni. Onko kyse opitusta mallista vai vain luonteestani - en tiedä.
Tietysti olen tiennyt jo pitkään olevani kontrollifriikki. Samoin oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus on minulle tärkeää. Se tuskin tarkoittaa sitä, että miettisin kaikki asiat aina läpi, mutta jos esimerkiksi keskustelussa ei tarpeeksi puolusteta jotain näkökantaa, saatan aivan hyvin ryhtyä itse puolustamaan sitä - vaikka en välttämättä olisikaan samaa mieltä.
Oleellisinta on kai kamppailu sen ympärillä mitä voi tietää. Mitä me tiedämme, mitä me emme tiedä. Mitä me luulemme tai väitämme tietävämme. Turhaan ei sanota tiedon olevan valtaa - mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä enemmän tiedolla on merkitystä.
Lähden helposti väittämään suurieleisesti lähes asiasta kuin asiasta. Usein olen hämmentynyt itsekin, mitä suustani ryöpsähtää. Tolkun sanoja, vaikka vielä viisi minuuttia sitten en ollut koskaan ajatellut koko asiaa.
No, moni asia tietenkin on pääteltävissä - ja jos tietää jonkin verran vähän siitä sun tästä, on varsin vaivatonta yhdistellä pisteitä toisiinsa. Saada asiat kuulostamaan loogisilta.
On kuitenkin olemassa loputon määrä asioita joita en tiedä. Joita kukaan ei voi tietää.
Viime vuosina olen entistä enemmän kiinnittänyt huomiotani siihen, minkälaisia rakenteita ihmiset voivat luoda ajatuksissaan ja elämässään. Mitä ihmiset väittävät tietävänsä ja miten vahvoja voimia ovat erilaiset uskomukset, perinteet ja oppijärjestelmät. Tämä blogimerkintä on hyvin todennäköisesti preludi monille tuleville kirjoituksilleni, joten lienee hyvä tehdä asia selväksi:
Minä en tiedä.
Jos mennään aivan pohjamutiin asti, kukaan ei voi oikeasti väittää tietävänsä juuri mitään. Tämä on jossain mielessä koko filosofisen ajattelun perusta. Mutta koska se on itsessään tyhjä ja tylsä toteamus, se ei voi olla kunnollinen lähtökohta minkäänlaiselle ajattelulle. Mutta minusta se on silti asia joka meidän tulee tiedostaa.
Jos aikoo tutkia ihmisyyden ja yhteiskunnan perimmäisiä syitä, joudumme pakostakin välillä koukkaamaan tuon lauseen kautta. Joskus se on äärimmäisen vapauttava oivallus, joskus naurettava tekosyy. Joskus se on lannistavuudessaan viimeinen niitti, joskus taas se ratkaiseva innoitus edistysaskelen ottamiseen.
Nyt tietysti toivon, että se on ennen kaikkea viime mainittua.
Ohjaajana koen, että työryhmä luottaa minun tietävän vastauksen kaikkiin kysymyksiin näytelmästä. En toki tiedä, ajatteleeko kukin näyttelijä erikseen näin, mutta jollain tasolla minusta tuntuu että näin sen pitäisi olla. Jos kerran toteutetaan minun visiotani, vision tulee olla selvä. Ne kerrat, jolloin en ole osannut vastata näyttelijälle, ovat jääneet hyvin mieleeni.
Vaikka siis ymmärrän, etten voi tietää kaikkea, työni on ajanut minua sitä kohti että tuntuu pahalta jos en tiedä. Jossain määrin tunnen jättäväni kysyjän pulaan.
Kyse ei ole pelkästään työstä. Muistan jo varhaisesta lapsuudesta tilanteita, jolloin olen esittänyt tietäväni. Onko kyse opitusta mallista vai vain luonteestani - en tiedä.
Tietysti olen tiennyt jo pitkään olevani kontrollifriikki. Samoin oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus on minulle tärkeää. Se tuskin tarkoittaa sitä, että miettisin kaikki asiat aina läpi, mutta jos esimerkiksi keskustelussa ei tarpeeksi puolusteta jotain näkökantaa, saatan aivan hyvin ryhtyä itse puolustamaan sitä - vaikka en välttämättä olisikaan samaa mieltä.
Oleellisinta on kai kamppailu sen ympärillä mitä voi tietää. Mitä me tiedämme, mitä me emme tiedä. Mitä me luulemme tai väitämme tietävämme. Turhaan ei sanota tiedon olevan valtaa - mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä enemmän tiedolla on merkitystä.
Lähden helposti väittämään suurieleisesti lähes asiasta kuin asiasta. Usein olen hämmentynyt itsekin, mitä suustani ryöpsähtää. Tolkun sanoja, vaikka vielä viisi minuuttia sitten en ollut koskaan ajatellut koko asiaa.
No, moni asia tietenkin on pääteltävissä - ja jos tietää jonkin verran vähän siitä sun tästä, on varsin vaivatonta yhdistellä pisteitä toisiinsa. Saada asiat kuulostamaan loogisilta.
On kuitenkin olemassa loputon määrä asioita joita en tiedä. Joita kukaan ei voi tietää.
Viime vuosina olen entistä enemmän kiinnittänyt huomiotani siihen, minkälaisia rakenteita ihmiset voivat luoda ajatuksissaan ja elämässään. Mitä ihmiset väittävät tietävänsä ja miten vahvoja voimia ovat erilaiset uskomukset, perinteet ja oppijärjestelmät. Tämä blogimerkintä on hyvin todennäköisesti preludi monille tuleville kirjoituksilleni, joten lienee hyvä tehdä asia selväksi:
Minä en tiedä.
Jos mennään aivan pohjamutiin asti, kukaan ei voi oikeasti väittää tietävänsä juuri mitään. Tämä on jossain mielessä koko filosofisen ajattelun perusta. Mutta koska se on itsessään tyhjä ja tylsä toteamus, se ei voi olla kunnollinen lähtökohta minkäänlaiselle ajattelulle. Mutta minusta se on silti asia joka meidän tulee tiedostaa.
Jos aikoo tutkia ihmisyyden ja yhteiskunnan perimmäisiä syitä, joudumme pakostakin välillä koukkaamaan tuon lauseen kautta. Joskus se on äärimmäisen vapauttava oivallus, joskus naurettava tekosyy. Joskus se on lannistavuudessaan viimeinen niitti, joskus taas se ratkaiseva innoitus edistysaskelen ottamiseen.
Nyt tietysti toivon, että se on ennen kaikkea viime mainittua.
RSS Feed
