Sain juuri lukea kolmen eri lehden kommentit Kanavateatteriin ohjaamastani Kivenpyörittäjän kylästä. Kaikki kolme mainitsivat erittäin monisanaisesti sen, että esityksessä kiroillaan. Kaksi tuomitsi, yksi suhtautui neutraalimmin, mutta ilman parin kappaleen analysointia ei kiroilusta yli päästy.
Luultavasti dramatisointini sanoista noin prosentti tai alle on jonkin sortin kirosanoja. Jospa arvioissa olisikin analysoitu samalla hartaudella ja samassa suhteessa myös kaikkia näytelmän temaattisia aspekteja!
Olisi ollut mahtavaa lukea Keskisuomalaisesta kolmen sivun mittaista artikkelia Kivenpyörittäjästä — missä olimme kriitikon mielestä tavoittaneet Turusen alkuperäisteoksen teemat, missä emme. Missä olimme oivallisesti tai vähemmän oivallisesti poikenneet kirjasta. Miten eri hahmot ilmensivät eri teemoja, miten esityksen sanoma vaikutti. Miten näyttelijät onnistuivat tehtävissään?
Mutta ei. Joitakin teemoja mainittiin, mutta miten olimme niiden käsittelyssä onnistuneet — aika lailla raapaisuksi jäi tämä analyysi.
Mutta se kiroilu! Ai että sitä kiroilua! Kylläpä kiroiltiin! Korvat menivät lukkoon jo kolmen kirosanan jälkeen, ja sittenkin mokomat jatkoivat sitä kiroilua! Ja ohjaaja oikein erikseen puolusteli sitä käsiohjelmassa!
Ei muuten puolustellut. Ja jos suoraan sanotaan, en missään vaiheessa harjoituskautta edes juuri noteerannut kirosanoja. Ilmeisesti kuvittelin tyhmyyksissäni, että ne kuuluvat näytelmän henkilöiden normaaliin puhetapaan, ja minä tässä vain yritän yhdessä työryhmän kanssa tuoda Turusen herkullisia, rikkaita henkilöhahmoja eloon.
Edellinen blogimerkintäni, tämän sisarmerkintä, käsitteli kiroilua yleensä. Tässä pohdiskelen kiroilua näyttämöllä, elokuvassa ja kirjallisessa taiteessa, sekä sitä miten yleinen mielipide ja julkinen sana kiroilun kokevat.
Kaikki eivät kiroilusta pidä. Se heille suotakoon. Jos esityksessä kiroillaan, on ihan ok että se arviossa mainitaan. Ihmiset voivat halutessaan jättää esityksen katsomatta. Samoinhan katsotaan hyväksi kertoa, mikäli näytelmässä tai elokuvassa on paljasta pintaa tai väkivaltaa.
Väkivallasta ei näissä kolmessa lukemassani arviossa valtavasti puhuttu. Lähes maininnan tasolla meni: ryypätään ja riehutaan. Henkisestä väkivallasta ei puhuttu kuin siinä yhteydessä että hahmot solvaavat toisiaan mitä iljettävimmillä tavoilla. Esimerkiksi Jaanan ahdistavaa asemaa Oinosten perheessä ei katsottu tarpeelliseksi mainita. Saati paria ihmisoikeusrikosta.
Mutta se kiroilu. Voi että kun siinä kiroiltiin!
Kirja, näytelmä tai elokuva on tarina. Tarina kertoo useimmiten ihmisistä, lähes poikkeuksetta se kuvaa suoraan tai allegorisesti jotain todellisuudestamme. Teos voi tehdä sen analyyttisesti, kiihkottomasti, paatoksella, romantisoiden, korostaen hyviä tai huonoja asioita... Kirjaimellisesti loputtomin eri tavoin.
Heikki Turusen kirjat kertovat tästä maailmasta, usein oikeasti eläneistä ihmisistä, oikeasti olemassa olevissa paikoissa. Turunen ymmärtääkseni tuntee monia henkilöhahmojensa esikuvista. Tietysti nimiä ja muita yksityiskohtia on muutettu, mutta monet tarinoista ovat olleet niin lähellä todellisuutta että niitä ei ole voitu esittää teattereissa lähellä todellisia tapahtumapaikkoja ennen kuin vasta hyvin pitkän ajan jälkeen. Mikäli olen oikein käsittänyt, vasta tiettyjen ihmisten edesmentyä.
Turunen kirjoittaa sitä mitä kuulee, näkee ja kokee. Teksti on mutkatonta mutta käsinkosketeltavan realistista ja vahvaa. Juuri siksi Kivenpyörittäjän kylä, Simpauttaja ja monet muut Turusen kirjat ovat saavuttaneet suurta suosiota. Ne puhuttelevat, ne osuvat.
Kirjailija tekee jokaisen kirjan, luvun, kappaleen, lauseen ja sanan kohdalla valintoja. Kaikki on jossain määrin hänen vallassaan. Mutta aiemmin tehdyt valinnat rajoittavat aina seuraavia. Henkilöiden on käyttäydyttävä jonkin tietyn logiikan mukaan, muuten kirjasta todennäköisesti tulee kaoottinen ja epäuskottava. Myös hahmojen oma ja keskinäinen kielenkäyttö määräytyvät näiden lainalaisuuksien mukaan.
Turunen on valinnut naturalismin, hän kirjoittaa niin kuin on kuullut, hän kirjoittaa niin kuin uskoisi henkilöiden puhuvan. Ja ihmiset nyt vain puhuvat sillä tavoin.
Kun luen Seitsemää veljestä, pidän kyllä kielestä. Se on raskasta mutta ei vaivalloista, se on paksua mutta silti notkeaa. Se ei silti kuulosta sellaiselta miten arvelen kansan tuohon aikaan puhuneen. Ennemminkin sävy on monissa kohdissa eeppisen runollinen. Veljekset ovat lukemattomuudestaan ja sivistymättömyydestään huolimatta verrattomia sanankäyttäjiä ja filosofeja. He tietävät kaikkien sanojen kaikki synonyymit ja käyttävät niitä taiten — he jopa keksivät uusia ilmauksia sanoille ettei heidän puheenpartensa vain kuulostaisi tavanomaiselta.
Tämä oli Aleksis Kiven valinta. Hän tavoitteli tiettyä päämäärää. Hän sai innoituksensa Homeroksesta, Raamatusta ja lukuisista eri maiden klassikoista. Elettiin kansallisromantiikan aikaa, oli tärkeä nostaa tavallinen ihminen esiin. Näin Kivikin luuli tekevänsä, näin me näemme hänen tekstinsä tänä päivänä. Hän on kansalliskirjailijamme.
Mutta mitä hänestä ajateltiin hänen elinaikanaan? Tämänkin me tiedämme, koska Kiven elämäntarinasta on tehty osa meidän kansamme legendaa. Me tiedämme Ahlqvistin ja hänen johtamansa hienostelijat jotka eivät voineet suvaita että suomalaisista annettaisiin näin kauhea kuva.
Veljekset vanhimmasta nuorimpaan, tyhmimmästä nokkelimpaan puhuvat kaikki kauniimmin ja rikkaammin kuin juuri kukaan meistä. Kivi oli siloitellut kansan puhetta yli kaikkien rajojen — hän vain ei ollut tajunnut siloitella kansan tekemisiä! Veljekset juovat ja tappelevat, möyrivät metsissä, pakoilevat koulutusta ja sivistystä. Kivi rakensi upean allegorian metsien kansan asteittaisesta sivistymisestä — eivätkä hänen vastustajansa kyenneet näkemään veljesten huonotapaisuuden tuolle puolen.
Ahlqvistin mielestä kansan moraali tarvitsi ylevämpiä esikuvia, ahkeria ja nuhteettomia korvenraivaajia, sisukkaita ja hyveellisiä puolijumalia. Kansaa ei yksinkertaisesti saanut kuvata niin likaisena ja kurittomana kuin Kivi teki.
Nyt me naureskelemme Ahlqvistin näkemyksille. Me lähes vihaamme Ahlqvistia samalla kun surkuttelemme köyhyyteen ja nälkään kuollutta kansalliskirjailijaamme. Ei taida löytyä yhden yhtä suomalaista, joka inhoaisi Kiven veljeksiä koska nämä ovat kerrassaan liian huonotapaisia.
Mutta aina kun tulee joku uusi kirjailija, joka ravistelee pölyjä, uskaltaa sanoa asioita suoremmin ja näyttää millaisia me todella olemme, osa meistä järkyttyy niin että paska nousee peräsuolesta asti takaisin suuhun ja on aivan pakko oksentaa tuo järkytys ja pakokauhu ulos muiden päälle.
Minä en edes ole niin lukenut ja perillä asioista että osaisin tähän listata kattavasti ja tärkeysjärjestyksessä tällaiset kirjailijat, mutta kaikki tietävät ainakin Minna Canthin, Väinö Linnan, Hannu Salaman, Timo K. Mukan, Pirkko Saision ja Jouko Turkan. Varmasti löytyy lukuisia merkittävämpiä esimerkkejä.
Myös Turunen on saanut oman osansa paheksunnasta. Kansan syvät rivit saattavat tykätä, kulttuurinvartijat eivät aina.
Kivenpyörittäjän kylässä on upea asetelma ja rakenne. Se kertoo Suomesta ja suomalaisuudesta lukemattomilla eri tavoilla, isossa ja pienessä mittakaavassa. Se saattaa hyvin olla yksi kaikkien aikojen onnistuneimpia teoksia, ja ennustan sen merkityksen kasvavan vuosikymmenten myötä. Siinä on kosolti toivoa. Se kuvaa isoa murrosta ja muutosta, ja sellainen on aina rajua ja väkivaltaista, mutta kirja hengittää, saa nauramaan, saa liikuttumaan. Useissa kohdissa se saa minut tuntemaan itseni hyväksi ihmiseksi. Yllätyin itsekin, mitä kaikkea kirjasta löytyi kun aloin sitä dramatisoida.
On hyvin mahdollista, etten saanut kirjan teemoja esiin oikeissa suhteissa ja hallitusti, mutta on silti todella omituista ajatella että näytelmään mukaan saamani asiat jotenkin hukkuisivat kiroilun alle. Ehkä asiaa pitäisi kysyä laajemmin. Ehkä pitäisi tehdä gallup.
Tosin en tiedä, mitä kyselyn tuloksella sitten tekisin. En varsinaisesti koe mielekkääksi ruveta rampauttamaan hahmojen puheenpartta. Varmasti jonkin verran kirosanoja saisi otettua pois. Sittenkö kaikki olisi hyvin? Tappeleminen on ok, juominen on ok. Niitähän ah niin velmujen Jukolan veljestenkin odotetaan harrastavan. Turpiin vain töykeitä Toukolan poikia, sepä on heille oikein!
Entäpä pinnan alla kytevä tuli? Kateus, ylpeys, ennakkoluuloisuus, naapuriviha? Jos olisin nyhtänyt kaiken kiroilun pois, olisivatko nämä saaneet olla? Jos näin on, tarkoittaako se sitä että ne ovat vähemmän vaarallisia, vähemmän merkityksellisiä asioita?
Aivan. Kyllähän sen kanssa elää, että kehitysvammainen lapsi piilotetaan vierailta. Eikä se nyt niin iso juttu ole, että lapsi tukahtuu vahempien riitojen alla. Mielikseenhän sitä kuuntelee kun joku kateellinen moittii toista siitä että tämä muka leveilee ruotsalaisautollaan ja stereoillaan. Ja kaikki itsemurhat, vieraissakäynnit, tappelut ja uhkailut nyt kuuluvat asiaan.
Mutta on se kun ei voi olla kiroilematta. Sitä minä en ymmärrä että aina pitää kiroilla. Kyllä minä nyt muutenkin uskon, onko aina pakko kiroilla! Minulle tulee niin paha mieli kun tuo ylpeä, turhamainen ja katkeroitunut lapsensahylkääjä kiroilee!
Kuten erään Raptorin muinaisen kappaleen, tämän blogimerkinnän viimeinen sana on hyvin harkittu.
Voi vittu.
RSS Feed
